Toinen seikka, joka myöskin oli puheen aineena, ei heitä alussa sekään tehnyt hullua viisaammaksi.
Se oli tuo mahti sana "yksi kieli, yksi mieli."
Ei he tienneet siellä Onkivedellä muuta, kuin että heillä vain oli yksi kieli — ja sama, jota puhuttiin yli koko Suomen maan.
Tosin he tiesivät, että sitä puhuttiin eri lailla eri maakunnissa vaan ei kuitenkaan niin erilailla, ettei suomalaiset olisi toinen toistansa ymmärtäneet.
Senkin he tiesivät, että naapuri-pitäjässä, Luokkamäellä, sanottiin "krapu" kun Onkivedellä tydyttiin sanomaan "rapu". Ja kun edellisessä oltiin "solassa", niin jälkimmäisessä oltiin "sorassa." Vieläpä edellisessä "kryypättiin krommia" kun jälkimmäisessä vain "rommia ryypättiin."
Ja oikein pilkalla tiesivät he kertoa että Ikaalisten miehet pitivät kieltänsä kaikkein puhtaampana koko Suomessa. He sanoivat nimittäin. "Kyröh, Karkuh ja Ikaalisih puhutaan puhtaimpaa suomea."
Tämä heitä oikein huvitti. Se oli heidän mielestänsä paksua itserakkautta, koska nuot h-päätteet juuri osoittivat, että heidän kielessänsä on vikaa ja virhettä.
Pikemmin olisi Onkiveteläisten kieltä sopinut heidän mielestänsä pitää puhtaimpana kaikista. Sehän oli melkein yhtäläistä kun katkismuksessa, virsikirjassa ja raamatussa.
Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin, niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se, jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.
Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.