Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se heihin, Onkiveteläisiin, koski.
Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia, niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan?
Näin tavoin oli se jotenkin karua ja kuivaa maata, jota kansan juhlain toimittajat olivat ruvenneet kyntämään Onkivedellä.
Tuskan hiki oli heidän otsassansa, kun ei he nähneet pienintäkään orasta nousevan kylvöstänsä.
Se, joka ensin oli näihin puuhiin ryhtynyt, oli pitäjän nuori kansakoulun opettaja. — Sanokaamme Onkiveteläisten kunniaksi, että heillä oli kansakoulu, jollemme sitä ole ennen tulleet maininneeksi. — Sen oli provasti matkaan saanut. Oikeastaan oli kouluja kaksittain, toinen tyttöjä, toinen poikia varten.
Opettajatar ja opettaja oli hankittu seminarista.
Kansakoulun opettaja, jonka nimi oli Hympyräinen, oli hyvin innokas mies.
Tosin ei hänen intonsa tarkoittanut niin paljon lasten kasvatusta kuin kansallisuutta. Hän pyrki miltei enemmän vaikuttamaan aika ihmisiin kuin lapsiin.
Hän arveli kutsumuksensa oikeastaan olevan joku isänmaallisuuden lähetystoimi. Ja lasten opetusta toimitti hän vain virkansa puolesta.
Sentähden hän jouto hetkinä kokoili kylän nuorisoa ympärillensä, piti heille esitelmiä ja koetti opettaa heitä laulamaan neli-äänisesti.