Marilla ei ollut erinomaista halua kansan juhlaan. Hänessä oli kyllä uteliaisuutta saada nähdä ja kuulla, mitä sellaisessa juhlassa tapahtui. Mutta häntä oli tämän päivän tapaukset ruvenneet ujostuttamaan.
Sillä vaikkei hän ollut kuullunna mitä hänestä kirkossa kuiskuteltiin, kun hän Siuron emännän kanssa oli niin ylhäälle mennyt, oli hän kuitenkin tuntenut ne kuiskutukset.
Ja nyt, jos hän taas ehtoopuolella samana päivänä nähtäisiin Severin kanssa kävelyllä, niin ehkä kuiskuteltaisiin niin, että hän kuulisi.
Hän koetti siis välttää lähtöä kansan juhlaan. Hän arveli, ettei siitä muuta seuraisi kuin kyyneleitä perästä päin. Mutta ei hänellä ollut juuri erinomaista syytä, millä hän itseänsä estelisi.
Hänen ei käynyt teeskenteleminen pään kipua, jolla herrasnaiset usein pääsevät senkaltaisesta pulasta, sillä hänen päänsä oli ihan terve.
Ja kun hänen veljensä olisi mukana, niin oli vielä vähemmän syytä estelemiseen.
Mari-raukan ei siis muu auttanut, kuin lähteä juhlaan. He menivät kolmisin, niinkuin he aamulla olivat tulleet Puolamäeltä.
Heidän saapuessansa kentälle oli nuori pappi parhaillaan puheensa innossa. Hän ylisti niitä miehiä, jotka niinkuin hän sanoi, olivat herättäneet Suomen kansan taitamattomuuden unesta.
Se oli sitä, jota akka pyörtänöllä ei ymmärtänyt ja jolle hän kaikessa hiljaisuudessa antoi ihan toisen merkityksen.
"Tämmöistäkö tämä nyt onkin", lausui Ivar.