Severin ja Mari olivat, niinkuin jo kerroimme menneet kotiin, nimittäin Severin kotiin. Ja Ivar oli seurannut heitä. Mutta hetken perästä päätti hänkin lähteä tanssiin.
"Mitä?" kysyi Mari ivalla, "aivotko sinä tanssia?"
"Miksen?" vastasi Ivar, naurahtaen.
"Sitäpä olisi hauska nähdä!" sanoi Severin. "Maksaisipa se vaivaa lähteä sinun mukaasi, katsomaan sitä."
"Ja minä en uskoisi sitä, vaikkapa sen näkisin", lausui Mari.
"Uskotte tai olette uskomata. Minä menen kun menenkin."
Ja Ivar meni. Mutta ne, jotka olivat epäilleet hänen tanssi kykyänsä olivat kyllä oikeassa. Hän oli liiaksi hiljainen mies tanssiaksi. Mutta hiljaisilla miehillä on välin oikkuja. Ja vaikkei kukaan olisi luullut hänen huolivan katsellakaan sen kaltaisia huvia, meni hän nyt sinne kuitenkin.
Hiljaisella menollansa pääsi hän porstuan läpi tanssituvan ovelle. Vaan sen etemmäksi ei hän pyrkinyt. Hän katseli siitä muiden iloa. Ja koska hän oli pitkähkö mies, näki hän hyvin kaikki, mitä tuvassa tapahtui — sen verran, mitä niin himmeässä valossa sopi nähdä.
Hän näki Liisan — ja ilmoittakaamme se tässä — hän oli sitä varten tullutkin. — Hän näki Liisan iloisena, soreana ja vikkelänä, nuorison keskellä. Jos se näkö häntä huvitti tai närkästytti, sitä ei hän sanonut. Hän ei sanonut mitään. Eikä hänen jäykkä muotonsakaan ilmoittanut, mitä hän ajatteli.
Sitte hän näki talon emännän tunkevan tuulena tupaan. Hän näki kuinka
Liisa vietiin väkivaltaisesti ulos tuvasta ja työnnettiin pihalle.