Kuu, joka alussa iltaa valaisi kirkkaasti, oli nyt pilviin peitettynä. Kuitenkaan ei ollut niin pimeä, ettei Ivar olisi nähnyt Liisan käyntiä kylän raitilla. Tyttö astui liukkaasti, niinkuin hänen tapansa oli, kunnes hän raitilta poikkesi maantielle ja katosi näkyvistä.
Ivarin ei enää tehnyt mieli tanssitupaan. Häntä karvasteli ja hän läksi hiljalleen astumaan Siurolle päin.
Sitä aikaa, jolloin nämät kohtaukset tapahtuivat oli Mari ja Severin viettäneet jälkimmäisen kodissa.
He olivat kaikenlaisia pakinoiden vaeltaneet rannalle sitä tietä, joka asuin rakennuksesta sinne johdatti puiston kautta.
Niinkuin aamu oli ollut kaunis, oli ehtookin. Kuu valaisi viehättävästi järven pintaa, jota hiljainen iltatuuli saatti väreilemään.
He haastelivat nuorukaisen tulevaisuudesta, nimittäin: Severin jutteli tytölle, mitenkä hän oli aikonut luoda itsellensä tulevaisuuden. Tyttöin tulevaisuudesta ei olekaan mitään haastettavaa. Heillä ei ole tulevaisuutta — taikka oikeimmin sanoen, se on vain onnen kauppa.
"Isä on vielä täysissä voimissa", virkkoi Severin, "eikä suo minulle talon hoitoa — suoneeko sitä milloinkaan. — Ja työtönnä, toimetonna en minä tahdo viettää aikaani. Sinä tiedät, Mari, että minä olen maanviljeliä sydämen pohjasta."
"No, tiedänhän. Mutta eikö sinun sopisi käyttää voimiasi ja taitoasi isäsi kanssa yhdessä tämän talon hoidossa?"
"Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monessa kohden. Ja minun olisi vaikea totella häntä kaikissa ja toiselta puolen en minä myöskään tahtoisi olla tottelematon."
"Ethän millään muotoa saakaan olla isällesi tottelematon." muistutti
Mari.