"Minä rakastan sinua, Mari."
Mari nousi yhtäkkiä seisalleen.
"Ja minä," lausui hän vakavasti, "minä en tahdo vetää päälleni isäsi kirousta, vielä vähemmin sinun päällesi, rakas Severin; heitä pois ne ajatukset, minä rukoilen sinua."
"Mutta äidin siunaus poistaa isän kiroukset. Äitini pitää sinua hyvänä niinkuin silmä-teräänsä, sinä tiedät sen, Mari."
"Minä tiedän sen, hyvä Severin, minä rakastan sinun äitiäsi niinkuin omaa äitiäni. Mutta sinun isäsi kylmyyttäkään en minä voisi kestää, saati hänen vihaansa. Jättäkäämme siis koko tämä asia, niinkuin ei siitä milloinkaan olisi ollut puhetta."
* * * * *
Samat pilvet, jotka olivat peittäneet kuun Ivarilta silloin kuin hän katseli Liisan lähtöä Ruikan talosta, kätkivät kuun Marilta ja Severiltäkin heidän viimeksi ollessansa kanssa-puheessa.
Tulivatko ne pilvet siitä, että heidän tulevaisuutensa synkistyi, käskevän kohtalon kovuuden tähden?
Vai olivatko pilvet luonnolliset, jotka välin katoavat ja tekevät taivaan kirkkaaksi, välin taas estävät pienimmänkin tähden pilkoittamasta?
Me luulemme, että ne olivat luonnolliset pilvet, ja kohtaukset vain tapahtuvat yhtä aikaa, niinkuin ihmislapsille usein sattuu.