Londonissa syntyy joka silmän räpäys yksi ihminen ja kuolee samoin joka silmän räpäyksessä yksi ihminen. Mutta harvat niistä kuulevat toinen toisensa ensimmäisen itkun taikka toinen toisensa viimeisen huokauksen.
Marin ja Severin kanssapuhe oli käynyt jotenkin vastakärkiseksi. Sitä sopi enää sillä kertaa tuskin jatkaminen, ennenkuin he kumpikin taitaisivat sitä levollisemmin jatkaa. Sillä Mari oli sanonut miltei viimeisen sanan asiassa.
Sentähden tuli tuo äkkinäinen pimeys ikäänkuin kutsuttuna, ja Mari tahtoi sanoa ystävälliset jäähyväiset Severille, vaikka heidän olikin eriäminen ehkä ijäksi päiväksi.
"Mutta mikä valo tuo on?" sanoi yhtäkkiä Severin, näyttäen luoteista ilmaa kohden. Se tuli ikäänkuin avuksi hänelle, ettei tuota viimeistä sanaa vielä lausuttaisi.
Taivaan rannalla hohti todellakin omituinen kumotus.
"Kuu ei se ainakaan ole", sanoi Mari, "se loisti viimeksi enemmän tuolta ilmalta."
Tyttö osoitti kädellään lännemmäksi, joka olikin se oikea paikka, missä kuu siihen aikaan piili pilven takana.
"Sitte en muuta tiedä kuin että se on tulipalo", virkkoi Severin, "ja minun täytyy rientää sinne. Hyvästi siis huomiseen!"
Severin läksi rientämään kylää kohden, saadaksensa sieltä tarkempia tietoja tuosta oudosta kumotuksesta.
Mari meni emännän luokse, joka ei vielä ollut käynynnä levolle, vaan istui kynttilän ääressä ja luki kirjaa.