Kynttilän valo loisti vielä Severin äitin kamarista. Ja sieltä kuului virren veisua. Se oli hänestä vanhaa tuttua. Sillä hänen äitinsä oli siinä harras, erittäin näin pyhä ehtoisilla.
Hän lähestyi akkunaa ja kuuli Marin kauniilla altti-äänellä säestävän äitiänsä:
"Syntini minä tunnustan,
Tiedät minun niitä katuvan."
Severin kuulteli hetken aikaa. Sitte hän päätti mennä sisälle kertomaan, mitä hän tulipalosta oli tietää saanut.
Hänen tulonsa katkaisi ja lopettikin laulun. Sanoma oli surullista laatua, ei niin paljon sen vahingon tähden, mikä Ruikulle puupinon palosta oli tullut, kuin sen, että siitä syytettiin Liisaa.
"Mikä siitäkin lopuksi tulee?" lausui Siuron emäntä. "Tietysti ei asia siihen jää, vaan nousee siitä vielä käräjän käynnit ja muut."
"Luultavasti", arveli Severikin, "vaan nyt minä sanon teille hyvää yötä, äiti ja Mari, sillä aika on jo lopettaa tämä pitkä päivä."
"Hyvää yötä, vaan sanos, Severin, etkös nähnyt Ivaria siellä kylässä?" kysyi Mari.
"En nähnyt; mutta jos minä Ivarin oikein tunnen, niin ei hän kylään eksy. Luultavasti on hän jo täällä etsinyt leposiansa."
"Kylläpä minäkin niin luulen," sanoi Mari, "hyvää yötä."