"Hän olisi sopinut minulle emännäksi, jos minä olisin nuorena tavannut hänen edessäni."
Siuron rusthollari alkoi muistella nuoruuttansa ja kuinka hänkin oli saanut emäntänsä. Se oli hänelle ollut koko heidän avioliittonsa aikana hyvä ja rakastavainen vaimo. Eikä hänen omatuntonsa soimannut häntä, että hän olisi ollut tyly vaimoansa kohtaan, niin käskevä ja komentava kuin hän muutoin olikin käytöksessänsä. Mutta hän ajatteli, että olisi ehkä ollut hauskempi jos hänenkin vaimollansa olisi ollut tuonlainen uljas oma tahto, kuin Marilla näkyi olevan. Hänen vaimonsa ei koskaan ollut sanonut häntä vastaan.
"Mutta saakoon hänen Severi", jatkoi rusthollari ajatuksiansa. "Hän ehkä tarvitsee luontaista tukea paremmin kuin minä koskaan olen tarvinnut. Mutta kuritusta Severi kuitenkin ansaitsee siitä, että hän tahtoo olla toista mieltä kuin minä."
Maanantai-aamu koitti sumuisena.
Isäntä oli varhain liikkeellä ja tutki sumua. Sen hiukkeet näkyivät painuvan maata kohden. Siis ei ollut pelkoa sateesta.
"Sumu on hyvä leikkuun edellä", lausui rusthollari itsekseen. "Se tekee tähkäpäät nihkeiksi, ettei jyvät varise. Mutta sitä pahemmin ne varisevat seuraavana päivänä. Tänäpänä on siis koko vainio korjattava, jos mahdollista."
Samassa tuli Mari ulos.
"Kas vaan, nuorta neitosta", lausui leikkiä laskien rusthollari, "kun on jaksanut nousta näin varhain vuoteeltaan, eikä itke."
"Paras on itkeä ehtoolla pois itkut, niin herää aamulla iloisena."
Mari puhui siis leikilläänkin ihan totta. Hän oli nukkunut ehtoolla kyynel silmissä. Ja herätessään, kun hän muisti illan tapaukset, oli suru ensimmäinen tunne hänen mielessänsä.