Mutta kun hän astui ulos raittiisen aamu-ilmaan, katosi tuo raskas mielen vivahdus ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi.
Isäntä katsahti tyttöön muutaman silmänräpäyksen ja luuli alussa nähneensä, ettei hänen kasvonsa niin rusottaneet kuin tavallisesti. Mutta pian saivat ne entisen kirkkautensa, ehkä juuri siitä, että hän niitä katseli.
Sillä Mari kantoi mielessään salaisuutta, joka koski heitä molempia, sen tiesi rusthollari. Ja hän arvasi aivan oikein, että rusoitus nousi neiton kasvoille juuri sen salaisuuden tähden.
Mutta hän ei aikonut tällä kertaa tuoda sitä salaisuutta ilmi, vaan päätti vielä jatkaa leikkipuhetta tytön kanssa.
"No ethän tanssissa ainakaan itkenyt", sanoi hän; "vasta tanssin jälkeen kai; hylkäsikö sulhasesi sinun? Sano kuka hän on, niin minä hänen opetan hylkäämään niin kauniin tytön."
"Te vaaditte paljon vastausta yhtaikaa, isäntä. Kuka niin paljon kerrassaan muistaakan?"
"Sinulla on hyvä muisto, sen olen kuullut."
"Vastaan siis ensiksi, etten ollut tanssissa, toiseksi ettei sulhaiseni minua hyljännyt, kolmanneksi etten sano, kuka sulhaseni on."
"No miksis itkit sitte."
"Se oli viisautta, isäntä, meidän, tyttöin viisautta."