Sentähden hän käski Puolamäen isännän pysättymään leikkuusta ja tulemaan hänelle avuksi kokkosien tekoon.
He eivät kuitenkaan paljon puhuneet keskensä, tätä työtä tehdessään. He olivat vanhat miehet molemmat, että he olisivat kyenneet kieltänsä väsyttämään.
Kello oli ehkä noin kahdeksan aamulla. Työ oli käynyt jotenkin säännöllisesti sen kahvin päälle, jota talossa aamulla tarjottiin.
Mutta nyt näkyi talkooväki ikään kuin odottavan jotain. Se oli tavallista siinä talossa. Ja sen tiesi jokainen. Sen vuoksi lakkasi vähitellen kielen väsytys, ja sirppien liike tuli hitaammaksi.
Isäntä katsoi levottomasti taloon päin.
Ja sieltä tuli aivan oikein Mari ja Severin.
Edellisellä oli kannettava suuri sangallinen koppa. Jälkimäinen kantoi tuommoista uuden aikaista pläkki astiata, jolla rautatietä pitkin kuljetetaan maitoa Helsinkiin taikka johonkuhun rautatien ohella olevaan meijerihin.
Kummankin kannettava oli jotenkin raskas. Se näkyi. He olivat uhalla ottaneet kantaaksensa kuormansa.
Matka ei ollut pitkä, vaan sittenkin oli kummallakin liiaksi.
"Kunpa vain jaksaisin väen luokse", huokahutti Severin, "kylläpä sitte pian helppo tulisi."