Vaan silloinkaan ei hän tullut läheltä katsoneeksi tytön silmiä, jota osaksi esti sumukin.
Nyt, kun Mari kopastansa tarjosi hänelle tuomisiansa, katsoi ukko tytön silmiin.
Mari vastasi silmäykseen — eikä isäntä luullut ikänä niin kirkkaita tähtiä nähneensä.
Mutta Mari ei kauvan viipynyt silmäyksiä vaihettamassa, vaan riensi tervehtämään isäänsä, joka vähän matkaa siitä rakensi kokkosia.
"Melkein minä pelkään," lausui Siuron isäntä itsellensä, "että tuo tyttö kaikessa kainoudessaan on niin ylpeä, ettei häntä rukoilemallakaan saa miniäksi. Kuka niiden semmoisten tietää."
Siuron isäntä, joka tähän asti oli elänyt siinä voiton varmuudessa, että ketä ikänänsä hänen poikansa pyytäisi avioksensa, se ei rohkenisi kieltäytyä.
Hän oli ylipäänsä kaikissa pyrinnöissään päässyt tarkoituksensa perille.
Ja jota vanhemmaksi hän tuli, sitä varmempi oli hän voitosta, milloin hän jotain yritti.
Mutta nyt saatti kaksi kirkasta tytön silmää ukon epäileväksi. Hänen mielestänsä oli Mari liian ylevä hänen pojallensakin.
Semmoinen valta on kauneudella. Ukko muuttui melkein ujoksi ja katsahti välin sivulta ja salaa Marin käyntiä, kun tämä liikkui elovainiolla jakailemassa talkooväelle annoksiansa.