Mari oli aina arka kengistänsä ja piti ne siistinä, jos askareet joskus vaativatkin hänen tahraamaan muun pukunsa.
Naisen aistilla hän ymmärsi, ettei mikään niin säilytä ihmisten hyvää ajatusta kuin puhtaat jalkineet.
Ja nytkin ne kiilsivät puhtaudesta, siinä kun hän käveli väen joukossa sänki pellolla.
Ja Severin vaelsi Marin seurassa.
Se oli tietysti viran puolesta. Sillä hänen velvollisuutensa oli tarjota juotavaa sitä myöden kuin Mari tarjosi syömistä.
Mutta näyttipä ainakin siltä kuin nämät kaksi olisivat olleet yhteen sidotut, tahi oikeimmin sanoen, ettei Severin päässyt erkanemaan Marista.
Hän oli ikään kuin näkymättömillä kahleilla kiinnitetty tyttöön, niin että mihin Mari meni, sinne täytyi Severinkin mennä.
Se oli kyllä emännän käsky, mutta kaikille näkyi niinkuin siinä olisi ollut jotain muutakin.
Tämän kaiken havaitsi isäntä. Ja hän, joka ennen isällisessä itse-rakkaudessaan oli katsellut Severinin hyväksi mille rusthollarin tyttärelle hyvänsä, nyt tuskin luuli häntä Marin vertaiseksi.
Se tuli siitä eriskummaisesta kunnioittamisesta, mihin hänen mielipiteensä Marin suhteen olivat näinä viimeisinä hetkinä eksyneet.