"Aivotteko hänen hyljätä taikka ajaa pois kotoa? Ja ehkä minun, onnettoman, tähteni!" huudahti Mari, tuskaantuneena.
"En sinun tähtesi, — en hyljätä, — vaan Severin omaksi hyödyksi. Hän on maanviljeliä. Moni on alkanut taloutensa vähemmästä kuin tyhjästä. Severin ei tarvitse alkaa aivan tyhjästä. Mutta hänen tulee näyttää miksi hän kelpaa. — — Ja kuules, Mari, nyt ei mikään estä sinua ottamasta Severiniä aviomieheksesi, jos sinä hänestä pidät."
"Ja olla teidän vihanne lapsi."
"Sinä et ole minua vieläkään käsittänyt. Minä sanoin äsken, että kunto ja järkevyys ovat paremmat kuin rikkaus. Nyt sanoen suoraa, etten soisi ketään niin halusta miniäkseni kuin sinua. Sinä olet ainoa, joka saatat tehdä Severinistä miehen. Ja minä tiedän, ettet sinä pelkää köyhyyttä."
"En minä ole tottunut rikkauteen, mutta Severin on."
"Jos hän on, niin hän saa totuttaa itsensä siitä pois. Se on hänelle terveellistä."
"Minä en tahdo olla siihen syypää."
"Sinä et olekaan. Jos joku on siihen syypää, niin se tietysti on hän itse. Mutta sinun tulee häntä lohduttaa. Siihen sinä olet syypää," sanoi ukko, vähän ivalla. "Ja nyt minä menen hakemaan Severin tänne. Te saatte itse keskustella ja tuumia tulevaisuudestanne."
Ja ukko läksi, ja Mari jäi.
Se oli raskas hetki tytölle. Hän tunsi itsensä syyttömäksi, mutta kuitenkin syypääksi siihen, mitä isä nyt oli päättänyt pojastansa. Vaan millä tavoin olisi hänen käynyt sitä välttäminen?