Sinne teki Marin usein mieli, mutta aina ei hän sinne kerinnyt.
Lukiallemme kuulunee oudolta täällä Hämeessä, kun maanviljeliä rakastaa järvenrantaa niin paljon, että hän sinne pyrkii väsyneenäkin päivän töistä.
Tosin nähdään jokaisen rakentavan — jos suinkin mahdollista on — asuntonsa lähelle järveä; vähin töllikin asettuu sinne; mutta emme todellakaan tiedä mistä se tulee. Sillä ei kukaan niin suuresti harrasta järvien laskemista ja kuivaamista kuin juuri hämäläinen.
Hän ei rakasta järveä, taikka jos hän rakastaakin, on hän valmis laskemaan sen kuivaksi, jos se vain tuottaa hänelle tynnyrin-alankin karua vesijättöä.
Severin ei ollut kuitenkaan sitä laatua. Hänen ihastuksensa oli järvi Tuominiemen edustalla. Hänen ei mieleensä johtunut, että hän siitä hankkisi itselleen vesijättöä, ei kyynärän pätkääkän.
Ja siinä mielipiteessä oli Mari hänelle hyvä toveri.
He läksivät rannalle, sittenkuin Mari oli saanut maitokamarinsa kuntoon, sulkenut akkunat ja lukinnut oven.
Hänen täytyi siinä suhteessa olla varovainen, hänellä kun oli monta kutsumatonta vierasta pitoihin: hiiret, kärpät y.m. Kissaakan ei ollut takaamista, vaikka se tähän asti oli näyttänyt olevansa uskollinen.
Järvi oli sileänä, sinisenä heidän edessänsä. Hieno savun vaippa oli levinnyt sen yli, niin ettei esineitä selvästi selittänyt toisella rannalla, muuta kuin että ne olivat korkeat ja kukkulaiset.
Aurinko hohti punaisena savusumun läpi ja oli laskemaisillaan kukkuloiden taka.