Tuominiemessä ne erittäin menestyivät. Siellä kun järvessä kasvoi oivallista hanhen ruokaa. Ne olivat nytkin paraikaa vesiruohostossa ilta-ateriaansa nauttimassa.
Mutta nähdessään Marin rannalla, jättivät he ateriansa ja läksivät kaikki, sekä isot että pikku-hanhet uimaan rannalle.
Ja Marilla oli aina tämmöisiä tervehdyksiä varten leivän palasia ja murenoita taskussaan, joita hän nytkin viskeli tuttavilleen. Palaset täytyi hänen omilla valkoisilla hampaillaan pureksella pieniksi.
Ja pikku-hanhilaisetkin, jotka aivan hiljan olivat lähteneet kuorestaan, noukkivat leivän mureneita aivan kuin he olisivat vanhoja ja tottuneita.
"Esimerkin voima on suuri," sanoi tämän johdosta Severin, matkien kuuluisaksi tullutta sanan partta; "kaupungissa käydessäni olen huomannut, että varpuset ovat siellä paljoa kesymmät kuin täällä maalla, niinkin kesyt, että jollenma olisi varovaisempi, saattaisin astua niiden päälle kadulla."
"Minä olen koettanut varpusiakin kesyttää," sanoi Mari, "mutta tähän asti ei se ole onnistunut."
"Kyllä se onnistuu aikaa voittaen," lausui Severin; "minä luulen että sinä vielä kesytät, ei ainoastaan varpuset, vaan varikset ja teeret ja metsotkin."
"Mutta mistä se tulee, että varpuset kaupungissa ovat kesyjä ja täällä maalla pelkoja?" kysyi Mari.
"Tietysti siitä, että niitä täällä maalla vihataan — ehkä minun mielestäni suotta."
"Eikö ne vie muassaan pelkoa kaupunkiinkin?"