"Vievät kyllä. Mutta kaupungissa ne näkevät noita koti-kyhkysiä, joita ne luulevat metsälinnuiksi. Niiden kanssa ovat he menneet yhteen 'renkaaseen'. Ja kun kyhkyiset kävelevät ihmisten jaloissa, kävelevät varpusetkin."
"Minä aivon kesyttää talomme varpuset," sanoi Mari päättäväisesti, "minä pidän niistä paljon, sillä syksyllä ja talvella, kun ei muita laulu-lintuja ole, kokoontuvat ne talon pihlajaan ja pitävät soittajaisia."
"Ne ovat todellakin ainoat kakofonistit, jotka usein saavat moni-äänisen sopu-soinnun ja sentähden ansaitsevat kunnioitusta."
"Ja tytyvät itse vähään. Sillä synkällä marraskuullakin, kun joskus hiukan päivän paistetta näkyy pilvien raosta, ovat he iloisia, aivan kuin olin täysi kevä."
"Niillä ei ole almanakkaa, ne ehkä luulevat kevään silloin jo olevankin."
"Eipä niinkään. Ne ovat kylläkin tarkkoja almanakassansa. Sillä vasta maaliskuulla näet niiden alkavan kanniskella korsia nokassaan. Se on kevään alku."
"Mutta Mari," sanoi Severin, "sinä, joka kesytät kaikki mitä luonnossa on, etkös kesyttäisi noita järven kalojakin, jotka tuolla mukkelevat?"
"Salakat minä kyllä kesytän sulle, jos niistä huolit. Minä viskaan niille tikun, niin ne kohta alkavat hypellä sen ylitse, ikään kuin muutkin voimisteliat."
Näitä pakistessaan Marin kanssa, oli Severin hetken aikaa tarkasti silmäillyt tyventä lahtea, joka oli vähän matkaa sivummalla.
"Toden totta," lausui hän hiljaisella äänellä mutta kiivaasti, "tuo lahti on tällä hetkellä täynnä lahnoja. Se on hedelmä-lahna! Nyt Mari saamme koettaa, onko sulla mahtia kesyttää niitä."