Ja Severin riensi lähelle olevaan nuotta-latoon, jossa hänellä oli muutamia lahna-verkkoja. Ne hän pikaisesti kaappasi käsivarrellensa ja tuli joutuen taas Marin luokse.
Aurinko oli jo laskenut kukkulain taka.
"Nyt on soutaminen niin hiljaa, ettei vähintäkään airojen loisketta kuulu," sanoi Severin. "Järvessä ei ole ainoatakaan niin arkakuuloisaa kalaa kuin lahna."
He astuivat hiljaa veneesen. Mari istui soutimille ja Severin perään.
Severin oli harras ja taitava kalastaja. Ja varhain keväällä, kun jäät aukenivat rannoilta, pyyti hän haukia rysillä. Hän kävi yksin niillä toimilla. Ja se onnistui hyvin.
Sitte myöhemmin, kun jäät tykkänään katosivat ja ilmat lämpenivät, kävivät he yhdessä särjen kudulla. Mari oli taitava airoissa. Hän piteli venettä niin tarkasti kuin kuka ikänään, eikä Severin tarvinnut häntä milloinkaan neuvoa.
Mutta lahnoja ei tavattu kertaakan, eikä siis luultu niitä tälle paikalle nousevan.
Sitä huvittavampi oli nyt, kun Severin näki tai luuli nähneensä liikkuvan niitä lahdessa.
Mari kuljetti veneen aivan kuulumata lahden edustalle siihen suuntaan kuin Severin viittasi. He eivät vaihettaneet sanaakan, sillä nyt oli pakko olla ääneti. Mari souti pitkin lahden edustaa ja Severin laski verkot. Se kävi hänen mielestään hyvin ja hän oli tytyväinen, kun työ oli päättynyt. Sillä hän näki lahnaparven todellakin olevan apajassa.
Hän viittasi Marille, että soudettaisiin ulos järvelle. Ja kun oli tultu niin kauvas, että uskallettiin puhua, lausui Severin.