Ihka-valkoinen liina oli levitetty pöydälle. Kupit ja lautaset ja veitset kiilsivät kirkkaudesta ja itse kahvipannukin.
Se kuului Marin ominaisuuksiin että kaikki mitä hän piteli, oli puhtaudesta hohtavaa.
Itse nuoren emännän pukukin eli kirkas ja siisti.
Näyttipä ikäänkuin ei häneen tarttuisikaan mikään sovaistus töistään ja toimistaan.
Mari ja hänen vieraansa aterioitsivat pöydän herkuista ja joivat kahvia päälle.
"No miltä tuntuu, Mari, jalka oman pöydän alla?" kysyi appi.
"Aina se on arveluttavaa, näin alusta kumminkin," vastasi Mari; "eipä tiedä kukaan, kuinka lopussa käy."
"Onhan meillä jokaisella taivaallinen Isä, johon saamme luottaa," muistutti anoppi.
"Häneen minäkin turvaan," sanoi Mari, "ja mieleni pysyy siis levollisena."
"Näyttäähän tässä talossa kaikki lupaavalta," lausui Siuron isäntä, "vaikken ole vielä nähnyt teidän vainioitanne ja vuoroviljelystänne."