"Entäs ne toista kolmekymmentä, eihän nekään kaikki palkinnoita voita, vaikka he kilpailemaan pääsevätkin?"
"Ei, niin. Ei niistä voita muut kuin viisi, kuusi, korkeintain kymmenen. He kulkevat sitte kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja voittavat. Ne kaksikymmentä ovat tehneet hukkatyön, niinkuin nuo kolmekymmentä edellistäkin. Ja heille olisi parempi ollut, kun olisivat pysyneet kotona."
"Ehkä teillä on vielä muitakin moitteen syitä kilpa-ajojen suhteen?" kysyi Mari.
"On vielä kumminkin yksi ja se on minun mielestäni kaikkein tärkein," sanoi unilukkari. "Nuot ensiksi mainitut kolmekymmentä ovat epäilemätä kaikki koettaneet väkisin herättää juhdissansa juoksia-kykyä. Se synnyttää kaikkein ilkeintä hevosen rääkkäystä."
"Siinä minä puolustan Severiniä," lausui tähän Mari, "ettei hän rääkkäämällä pakoita hevostansa juoksiaksi. Se osaa mennä niin paljon kuin se tahtoo ilman lyömätä. Ja senkin minä itse olen nähnyt kello kädessäni, että se toisena päivänä on juossut nopeammin kuin edellisenä. Se tulee kai harjoittamisesta."
"Nytpä kuulen, että sinä, Mari, itse olet kiivas kilvan-ajaja."
"En aivan niin kuin ehkä puheestani luulette. Minusta on hauskaa kun hevonen halusta juoksee ja hyvin juoksee. Mutta nuot kilpa-ajo juhlat eivät minua sen vuoksi huvita. Ja myönnän mahdolliseksi senkin, että moni rääkkää hevostansa, saadaksensa siitä juoksian."
"Ja minä puolestani myönnän, että niitä on järjellisiä hevosmiehiäkin, jotka taidolla osaavat opettaa hyvän hevosen juoksemaan. Ja semmoinen, kuulemma on sinun Severisi," sanoi unilukkari naurahtaen.
"Uskottehan minun puheeni?"
^Myönsinhän minä sen. Vaan en minä tänne tullut oikeastaan puhumaan hevosmiehistä ja kilpa-ajoista. Minulla oli muuta asiaa."