Puhe kääntyi siis tavallisiin ja jokapäiväisiin asioihin. Haasteltiin kelistä, ilmasta, tavarain hinnoista kaupungissa j.n.e.
Mutta Severin, jonka mieli yhä liikkui hevosessaan ei malttanut olla siitä puhumata ja sen juoksua kehumata.
"Saanko luvan kysyä," lausui nyt sen johdosta unilukkari, "paljonko vaatisit virkustasi, jos sen myisit — vaikka en minä sitä osta," lisäsi hän varovasti.
"En todellakaan tiedä," vastasi Severin. "En ole koskaan ajatellut sitä myydäkseni, kun olen sen kotoa saanut, ikäänkuin perintönä."
^Mutta ajatellaanpas, että se olisi sinulle taloutesi haitaksi taikka suoraan vahingoksi, etkös sittenkään luulisi olevan sinulla oikeutta myydä?"
"Minun täytyisi kuitenkin siinä tapauksessa kysyä lupaa isältäni. Sillä häneltä minä sen sain varsana. Ja hän sen kasvatti minulle täysi-hevoseksi, kun minä olin kotoa poissa."
"Siinä tietysti ajattelet aivan oikein. Mutta jos kysyisit ja saisit luvan, paljonko vaatisit?"
"Minun olisi ehkä ensin kuuleminen, mitä suuret hevosmiehet semmoisesta luontokappaleesta tarjoavat. Vaan tässä pyydän kysyä, millä tavoin te ajattelette, että se hevonen saattaisi tulla minun taloudelleni haitaksi taikka vahingoksi."
"Se on helppo sanoa minun kannaltani. Sen hoito ja ruokko maksaa tietysti enemmän kuin kahden hyvän lypsylehmän, ja hyöty on vähempi."
"Mutta jos minä voitan sillä esim. ensimmäisen palkinnon kilpa-ajoissa, niin minä niillä rahoilla sekä ostan että ruokin kaksi lypsy lehmää."