"Onnen kauppa on — onnen kauppaa," sanoi unilukkari — eikä hän sen enempä huolinut siitä asiasta pakinoida, koska hän jo oli selittänyt mielipiteensä Marille.
Severin ei kuitenkaan menettänyt näistä unilukkarin vastaväitteistä sitä hyvää mielen tuulta, minkä hän äskeisessä ajossa oli saavuttanut.
"Joka ei onnea tavoita, se ei onnea voita," oli vain hänen yhtä lyhyt vastauksensa.
Mari ei sekaantunut tähän keskusteluun.
Hänessä oli salainen tunne, joka vakuutti hänelle, että unilukkarissa oli totuus.
Mutta rakkaus mieheensä esti hänen antamasta sille tunteelle sitä siaa, jonka se ansaitsi.
Kuitenkin se vaikutti hiljaisesti hänen mielessänsä, niin että hän hartaammin kuin ennen rupesi toivomaan ettei Severin olisi niin ahkera noissa kilpa-ajoharjoituksissaan.
Päivällisen jälkeen he puhuivat niitä, näitä, kunnes kahvi tuli.
Silloin muisti taas unilukkari asiansa ja lausui:
"Mainitsin jo tullessani, että minulla oli isännälle ja emännälle asiaa. Se on kuitenkin sitä laatua, että sen parhaiten saatte selville tästä kirjeestä."
Unilukkari otti kirjeen povitaskustansa ja antoi sen Marille.