"Pyydän siis," jatkoi hän, "että jonain joutohetkenä luet sen ja keskustelet asiasta miehesi kanssa. Saamme sitte joskus kuulla, mitä päätätte."
Päivä rupesi jo hämyttämään, niin ettei enää kelvolla käynyt lukeminen kirjoitusta, joten Marikin pisti sen taskuunsa, vaan päätti kuitenkin heti valoa sytytettyänsä lukea se.
Unilukkari sanoi nyt jäähyväiset, ja Severin seurasi häntä ulos. Mutta havaittuansa, että unilukkari oli tullut jalkasin, pisti hän yhtäkkiä hevosen valjaisiin ja saatti hänen kylään.
Mari sytytti sillaikaa lampun ja päätti lukea tuon hänelle annetun kirjeen.
Se oli kirjoitettu unilukkarille ja Liisan nimi oli sen alla, hänen, joka paraikaa istui vankiudessa murha-poltosta.
Hän ei valittanut nykyisiä kohtaloansa. Hän kärsei mitä hän oli hurjuudellansa ansainnut. Eikä hänen kärsimisensä olleet ankarat.
Mutta häntä kauhistutti se kohtalo, mikä hänen osaksensa tulisi, kun hän kuukauden, parin päästä laskettaisiin vapauteen.
Hänen ei käynyt lähteä mailmaa vaeltamaan, jos hänen parannuksestansa, minkä hän vankiudessa oli alottanut, tulisi mitään hedelmää.
Ei hänen myöskään käynyt elää ja asua yksinänsä äidin kolkossa kodissa — sillä äidin vankius kestäisi vielä vuosia. Ja heidän yhdessä elämänsäkin tulisi olemaan kolkkoa. Se muistuttaisi alati heidän yhdenkaltaista rikostansa.
Äiti oli tosin, jonkinlaisesta rakkaudesta tytärtänsä kohtaan, tehnyt samanlaisen rikoksen, kuin tytärkin, ja lain silmissä vielä raskaamman.