Koska seurassa enimmästä päästä oli pelkkiä hevos-ystäviä, niin oli ymmärrettävä, että puheetkin koskivat heidän ammattiansa.
Ja jos niihin puheisin oli luottamista, niin olivat hevosystävät isänmaallisempia kuin muut. Sillä koska hevonen on jaloin luontokappaleista, niin olivat hevosten jalostuttajat jaloimpia kaikista.
Jota edemmäksi ehdittiin päivällisateriassa, sitä innostuneemmaksi tulivat puheet. Ja niitä jatkettiin vielä päivällisten jälkeenkin, sittenkuin palkintotuomarit olivat siirtyneet erilleen, tutkimaan, kutka päivän voitosta olisivat osallisiksi julistettavat.
Istuivatpa muutamat runojakin sepittämään päivän ja hevosten kunniaksi.
Niitä runojansa he sitte lauselmoivat seuran ja iltapuolen iloksi.
Mitä Severiniin tulee, niin ei hän alusta maistellut paljon maljoja, sillä hän oli päättänyt olla varovainen. Mutta ajan mittaan tuli hänkin innostuneeksi. Puheita pitämään ei hän kuitenkaan rohjennut.
Vaan nyt tuli se juhlallinen hetki, jolloin palkinto-tuomarit astuivat ulos juttu-kamaristansa ja julistivat korkean tuomionsa, jonka mukaan Severin tuli saamaan ensimmäisen palkinnon.
Hän ajatteli nyt voitollisella mielellä Maria, joka ei ollut ollunna hyvillään hänen lähdöstänsä kotoa. Se muisto oli koko ajan painanut hänen mieltänsä ja tehnyt hänen olonsa kilpa-ajoissa ikäväksi.
Vaan nyt, kun hän tulisi voittajana kotiin ja lisäksi melkoisella raha-summalla, taipuisi epäilemätä Marinkin mieli kilpa-ajojen puolelle.
Saatuansa rahat ja niitä seuraavan voitto todistuksen, oli Severinin aikomus heti lähteä pois ja läpi yön ajaa kotiinsa. Mutta ne muut palkinnon voittajat kuiskasivat hänelle, ettei ollut soveliasta lähteä niin kiittämättöminä. Heidän oli muistaminen hevois-ystäviä ja toimimiehiä maljalla, jonka he yhteisesti tilaisivat.
Severin ei siis kehdannut olla kiittämätöin hänkään. Malja tilattiin, ja Severinin, joka ensimmäisen palkinnon oli saanut, tuli pitää puheenkin. Hän ei ollutkaan siinä kohden aivan taitamaton ja suoritti tehtävänsä jotenkin hyvin.