Mutta päivä valkeni valkenemistaan. Ja Severinin mieli synkeni synkenemistään. Vaan tätä kurjaa elämää oli kuitenkin jatkettava.
Severin oli hamasta lapsuudestaan kammonut kortteja. Usein oli hän nähnyt toisten poikain niitä pitelevän, mutta hän oli aina ylpeästi siirtynyt heidän paristansa.
Vaan nyt ensikerran oli paha henki hänen vietellyt — ei paha henki — uudet toverit — ei uudet toverit — malja ja viini — ei, hän itse oli vietellyt itseänsä panemaan rahansa onnen pöydälle. Hän oli hukannut.
Kuinka hän kehtaisi katsoa Maria silmiin? Ja äitiänsä? Ja isäänsä?
Viimeinen seikka oli miltei kaikkein katkerin. Sillä Severin oli itseviisaudessaan ja itserakkaudessaan pitänyt itseänsä monessa suhteessa isäänsä parempana.
Ja nyt! Kuinka korkea hänen isänsä oli hänen rinnallansa!
Hän itse oli tuhlaaja poika, joka ei ollut verrattava hänen isänsä alhaisimpiin palvelioihin.
Severin puki päällensä. Sillä tehtävät olivat tehtävät vaikka kuolema pakoitti sydämmessä. Hän meni talliin katsomaan Orkkoa.
Orkko hirnui ja hörähti häntä vastaan. Se oli kaivannut häntä ehtoolla ja pannut levolle ilman pahnoja ja juomata. Mutta sitä oli aina ennen hyvin hoidettu, niin että, vaikka se nyt olisi toivonut samaa hoitoa, se ei ollut aivan pahoillansa siitä että hoitoa kerran puuttui. Se oli pikemmin ikävillänsä, kun ei se nähnyt isäntäänsä ja tuttavaansa.
Sen vuoksi se nyt hirnui pikemmin ilosta, kuin puutteen tähden, kuullessaan isäntänsä avaavan tallin ovea.