Severin tunsi aivan hyvin sen äänen ja tajusi Orkon mielen. Mutta se lisäsi hänen alakuloisuuttansa.
Ja ehdottomasti muistui hänen mieleensä kansan laulu:
"Voi sinua, voi minua, voi ettei olis kumpaakaan!"
Sillä, jollei Orkkoa olisi ollut, niin ei hän olisi joutunut kiusaukseen.
Jos hän olisi ollut rajumielinen pohjalainen, niin hän ehkä synkkämielisyydessään olisi pistänyt puukon Orkon kurkkuun ja siten tehnyt lopun kaikesta ystävyydestä. Nyt hän vain hyväili hevostansa — ja lausui vielä kerran:
"Voi sinua, voi minua, voi ettei olis kumpaakaan."
Mutta eihän se Orkon syy ollut, että Severin joutui pelurien pariin. Oma se hänen syynsä oli. Sen hän itse tunnusti ja rupesi Orkkoa valjastamaan. Sillä pois oli täältä lähteminen, vaikka sitte mentäisiin mailman toiseen päähän.
Severin istui rekeen, samaan rekeen, jossa hän oli istunut eilispäivänä ja ajanut radalla ja voittanut. Ja sama hevonen oli hänen edessänsä.
Mutta mikä eroitus!
Severin ajoi ulos kadulle. Se oli vielä ihan tyhjä ihmisistä. Hän ei sen enempää ohjannut Orkkoa. Mutta Orkko tiesi, missä päin koto oli. Se lähti sinnepäin.