Ja Severinin mielestä se juoksi liian virmasti. Hän olisi tahtonut viipyä kotimatkalla ikänsä loppuun eikä sinne koskaan saapua.
Aurinko nousi kirkkaana, mutta se oli outo aurinko Severinin mielestä.
Puut olivat kuurassa edellisen yön pakkasesta.
Ne välkkyivät auringon säteissä, niinkuin monivärisillä jalokivillä koristettut.
Mutta ne häikäsivät Severinin silmiä. Sillä kaikki, mikä eniten oli häntä huvittanut, tuotti nyt hänelle pelkkää ikävyyttä. Yksin varpusetkin, jotka kylän räystäillä tirskuivat päivän paisteessa, julistivat hänelle alakuloisuutta.
Hän muisti Liisaa, joka vankeudessa istui ja jota hän oli kieltänyt Marin ottamasta palvelukseensa. Kuinka Severin oli ollut itserakas! Ja nyt ei hän ollut rahtuakaan parempi.
Tosin oli Liisa vihan vimmassa tehnyt pahaa muille, ja hän, Severin, ainoastaan itsellensä; mutta hän oli koettanut pelissä voittaa ja saattaa toiselle sitä tappiota, joka oli langennut hänelle itsellensä.
Entä jos hän olisi voittanut pelissä sen rahasumman, minkä hän itse oli hukannut? Se tosin olisi ollut kahta vertaa katkerampi.
Sillä olisiko hän todellakin ollut niin halpa-mielinen, että hän olisi juljennut ne rahat pitää? Kuka tiesi mihin viettelyksiin hän olisi joutunut, jos hän vielä kaiken kurjuuden päätteeksi olisi voittanut.
Näissä synkissä ajatuksissaan kulki matka yhä edelleen ja tie lyheni.
Kuinka hän kohtaisi Maria ja vanhempiansa? Sen kysymyksen teki hän itselleen ehtimiseen. Tietysti tuli hänen ensin kohdata nuoren vaimonsa, joka häntä kotona odotti — ei voittajana, arvattavasti, vaan ei niin häpiällisesti voitettunakaan.