Hevonen päristeli useat kerrat, juostessaan tietä. Se todisti että isäntää kotona odotettiin ikävöiden. Mutta kuinka kehnona hän saapui kotiin ja kuinka vähän hän ansaitsi olla tervetullut!
Viimein alkoi kotiseutu lähestyä. Orkko hörähti ilosta. Ensimmäinen, joka kuuli heidän tulonsa, oli tietysti talon tarkkakuuloinen koira Sutki. Se haukahti muutaman kerran ja lähti vastaan otolle.
Severin näki sen jo kaukana tulevan liehakoiden. Se oli uusi pistos hänen mielessänsä niistä monesta samanlaisesta, jotka hän oli tänäpänä tuntenut. Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Sutki oli iloinen hänen kotiin tulostansa, hän kun oli niin sortuneena.
Kun Mari kuuli kulkuset, riensi hän ulos Severiniä tervehtämään ja vastaan ottamaan.
Mutta hän näki kohta hänen muodostansa, että jotain synkkää oli tapahtunut. Ja hänenkin mielensä synkeni, niin ettei hän iloisesti ja leikkipuheella tervehtänyt Severiniä, niinkuin hänen aikomuksensa oli ollut, vaan kysyi vaikiasti:
"Severin, oletko sairas?"
"Sairas kyllä minä olen," vastasi Severin, alhaisella äänellä ja alkoi hevostansa riisua. Mari näki ettei tässä ollut siaa kysymyksille ja tutkimuksille. Hän rupesi sen vuoksi auttamaan Severiniä hevosen riisumisessa ja lausui vain:
"Mene sisälle, kyllä minä tämän hoidan."
Severin totteli ikäänkuin käskyä. Hänessä ei ollut tällä hetkellä ruumiin eikä hengen voimaa, niin että hän olisi edes kyennyt vastaan sanomaan vaimoansa. Hän siis meni sanaakan lausumata huoneesen ja, kun hän oli saanut päällysvaatteensa yltänsä, paiskasi hän itsensä suulleen sohvalle ja painoi kasvonsa syvään pään aluseen.
Mari oli jäntevä ja voimakas vaimo. Ja vaikka hän huomasi, että jotain pahaa oli Severin'ille tapahtunut, ei hän kuitenkaan säikähtynyt eikä luullut vahingon olevan auttamattomissa.