Mari oli saanut uskollisen ja uutteran apulaisen Liisasta, johon hän sai luottaa askareissa ja taloudessa, kun ei hän itse lapsiltaan aina niihin kerinnyt.
Ne lapsetpa viettelivät apen ja anopinkin useimmin Tuominiemelle, kuin he siellä muuten olisivat käyneet.
Iso-isä kutsui niitä ulpukoiksi ja piti heitä sangen rakkaana. Ja ulpukoita ne olivatkin; niillä oli vaaleat hiukset, niinkuin heidän äidillänsä, ja ruskeat silmät.
Ivar kävi niinikään usein sisartansa ja Severiniä tervehtämässä. Mutta hän oli harvapuheinen kuin ennenkin. Enimmästään tapahtui hänen käyntinsä pyhä päivinä kirkkomatkoilta, sillä arkipäivinä ei hän kerinnyt töiltänsä.
Mari huomasi kuitenkin, ettei Ivarin matkat olleet niin paljon häntä ja
Severiniä varten, kuin pikemmin Liisaa.
Mutta hiljainen kuin Ivar oli, ei hän ryhtynyt Liisan kanssakaan puheisin.
Sen vuoksi päätti Mari kerran itse puhutella Liisaa siitä asiasta. Vaan tämä kielsi kohta ja sanoi että entuudet olivat tehneet tulevaisuuden hänelle mahdottomaksi. Hän ei tahtonut saattaa häpiää kunniallisille perheille, tunkeumalla heidän sukuunsa. Hän oli kiitollinen, kun hän sai heitä palvellakin.
Eikä siinä auttaneet mitkään vastaväitteet Marin puolelta.
Mari puhui siitä asiasta Severinille ja anopille ja apellensa, eikä kellään ollut sitä vastaan. Sillä he olivat kaikki nähneet, mikä kelpo ihminen Liisasta oli tullut. Vaan Liisa itse pysyi järkähtämättömänä. Ja ainoastaan aika voisi ehkä parantaa hänen mielensä syviä haavoja.
Mutta Siuron isäntä ja emäntä olivat tulleet vanhoiksi. Erittäin rasitti talouden hoito emäntää, joka olisi tarvinnut nuoren apulaisen taikka kokonaan päästä kaikesta.