Alakerrasta kuului useampia ääniä, tai paremmin sanoen, yksi ainoa, yhtämittainen, kaikuva ja värikäs ääni, toisten tuttujen ja tuntemattomien äänien ja kohteliaitten, lyhyiden naurahdusten säestämänä.
— Oo, millainen matka, sanoi tuo ääni. — Oo, mitä seutuja ja mitä väkeä! Onko sinulla käsilaukkuni, Momolo? Kerron teille, jumalan luomat. Kuka sinä olet, kaunokainen? Hänen kamarineitinsä? Hyvä, hyvä, kultaseni! Ja missä tuo siunattu Cesare on? Omilla retkilläänkö, tähän aikaan? Sanopa, aarteeni, mikä nimesi on? Fanny? Kuule, Fanny, tuo valkea paalu tuolla, onko se munkki vai kokki? Valmistakoon meille lihaliemen, jumalan siunaama! Nepo, hiukaiseeko sinua, poika? Oh, jumala, Cesare, kuinka vanha ja ruma!
Näillä viimeisillä sanoilla, jotka tukahdutettiin kasvoja vastaan nostettuihin kämmeniin, kreivitär Fosca Salvador tervehti kiireesti vastaan kiirehtivää Cesarea, jonka kasvot koettivat turhaan näyttää iloisilta. Vielä hullummin kävi, kun kreivitär yritti suudella häntä, antaen puhetulvansa vedenpaisumuksen lailla vuotaa tämän yli. Kreivi joutui täydelleen ymmälle. Hän vastaili: kyllä, kyllä, kyllä, suurella, voimakkaalla äänellään, puristi Nepon kättä ja oli vähällä tehdä samoin kreivittären vanhalle kamaripalvelijallekin, huolimatta tämän syvistä kumarruksista ja yhtämittaisista: Teidän ylhäisyytenne, Teidän ylhäisyytenne!
— Soo, soo! huudahti kreivitär, — saattepa nähdä, että hän suutelee vielä Momoloa. On täällä parempaakin, jos suudella tahdotte; mutta tehän nyt olette kerta kaikkiaan aika jörö.
Kreivi seisoi kuin tulisilla hiilillä ja olisi mieluummin lähettänyt hiiteen koko joukon. Kreivittären lörpöttely sai hänet vallan raivoihinsa. Momolo sekä molemmat naiset, jotka äänettöminä seisoivat Hänen Ylhäisyytensä takana, saivat häneltä kaikkea muuta kuin suopean silmäyksen. Olisipa hän sitten vielä nähnyt ulkona pihalla, kirjavien kukkalavojen vierellä, toistensa päälle pinottujen matka-arkkujen, laatikoiden ja käsilaukkujen mustan kasan!
— Tämä on todellinen sisäänmurto, rakas kreivi, todellinen sisäänmurto! kertasi Nepo kiertäen hapuillen ympäri eteistä, joka oli melkein pimeä, ja työntäen nenänsä joka nurkkaan löytääkseen paikan kepilleen, päällystakilleen ja hatulleen. — Sanoin kyllä äidille, että oli suorastaan väärinkäyttöä…
— Niin, sen hän sanoi, ja minä vastasin: käytetään vain väärin, herran siunattu! Mitä sitten? Eikö minun serkullani ole Cesaren sydän! Mutta Jumala paratkoon, olisinpa tietänyt, että piti tehdä tällainen matka, niin totta totisesti en olisi väärinkäyttänyt teidän ystävyyttänne. Rakas, rakkahin, ettekö sano mitään siitä, että meidän piti tulla tänä aamuna? Ettekö ehkä tietänyt?
— Kyllä, kyllä, kerrotte sitten, sanoi kreivi, jonka kärsivällisyys oli jo loppumaisillaan. — Tulkaa sillävälin ylös.
— Tulen, sielu hyvä, jos voin. Pitäkää huolta Momolostani ja
Cattestani, he ovat vanhoja, ihmisparat, ja varmasti puolikuolleita.
Virkistäkää heitä vähän. Kesken kaiken, Catte, missä tuo tyttö on?
Ettekö ole huomannut, herra jurrikka, millaisen kullannupun olen teille
tuonut?
Eikö hän siis ollutkaan toinen kamarineiti, tuo nuori, mustiin puettu tyttö, joka seisoi vanhan Catten takana? Ei, hän odotti, että jälleennäkemisen ensi myrsky hiljenisi, astui sitten esiin ja sanoi kreivi Cesarelle hyvällä italiankielellä, jossa tunsi ankaran ulkomaalaisen korostuksen: