Marina ei ajatellut häntä. Pappi oli virittänyt hymnin Credo in unum Deum, ja kansa vastasi urkujen säestämänä. Seurasi: Patrem omnipotentem. Kuin salaman välähdys vaikeni Marinan sydämessä mennyt taival, käsikirjoituksen löytö, salaperäiset lupaukset Cecilialle, rakkaus Sillan silmissä, hänen käsivarsiensa hillitön puserrus, hänen kuiskaamansa nimi tuona yönä, mahdollisuus, että tämä olisi hänen tuntematon kirjeenvaihtajansa, jonka kohtalo toi hänen tielleen, ja intohimo, niin, tuo siunattu, valtava, ahdistava, mykkä intohimo, joka vihdoinkin niin pitkän odotuksen, niin monen turhaan rauenneen toivon välähdyksen ja tyhmien ihailijoiden kiusan jälkeen saapui. Hänen sydämensä paisui uskosta ja kiitollisuudesta jotakin tuntematonta jumalaa kohtaan, joka varmasti oli erilainen kuin se, jota tuossa hänen lähellään palveltiin, ei niin kylmä, ei niin kaukainen, vaan hyväätekevä ja peloittava kuin aurinko, kaiken elämän elähdyttäjä. Ja hän tunsi tämän jumalan ottavan itseään kädestä ja hänen kaikkivoivan suosionsa kuljettavan itseään. Hän painoi kasvot käsiinsä ja kuunteli sydämensä kovia lyöntejä, hän nautti noista rajuista, melkein tuskallisista aistimuksista, jotka kulkivat hänen ruumiinsa lävitse hänen ajatellessaan jumalallisten lupausten pettämätöntä täyttymystä ja kohtalokasta rakkautta, joka hurmioisi hänen sielunsa ja aistinsa samean inhimillisen luonnon lisäksi. Hänen mieleensä ei tullut ainoatakaan epäilystä. Hän kertasi uudelleen mielessään kaikki ne vaikeudet, jotka hänen oli voitettava päästäkseen päämääräänsä, löytääkseen Sillan hävinneet jäljet. Marina ajatteli hänen vihaansa, ehkäpä unohdustaankin, ajatteli omaa hautautumistaan palatsiin, josta ei sattuma voinut auttaa häntä pois, setänsä vihamielisyyttä ja narrimaista Nepoa. Ja hän tunsi purevaa ja voimakasta riemua, kuvitellessaan näitä esteitä, kaikin turhia Jumalan edessä… Patrem omnipotentem.
Hänelle, hänelle Marina antautuisi. Notkeine vartaloineen kumartuneena rukouspenkin ylitse hän näytti kuin itse katuvalta viettelykseltä. Kreivitär Fosca vilkuili häneen sivultapäin, heilutellen kaikin voimin viuhkaansa ja työntäen nopeaan liikkuvilta huuliltaan joukon loppumattomia, äänettömiä rukouksia. Häntä miellytti nähdä Marina tuossa hurskaassa asennossa. Hän kuvitteli mitä kumarruksia S. Maria Formosan vanha kappalainen tekisi hänen miniälleen. Nepo oli kuin kidutuspenkillä, hän vei tavan takaa tuoksuvan nenäliinansa kasvoilleen, katsoa luimisteli paksuja naapureitaan, ja kun nämä toisten uskovaisten kanssa heittäytyivät polvilleen, hän ei uskaltanut jäädä seisomaan, vaan laskeutui hänkin hitaasti alas, täynnä pelkoa kyyhkysenväristen housujensa puolesta. Mikä ero tämän ja viimeisen messun välillä S. Filippon kirkossa, tuossa Torinon hienojen rouvien ja neitien puutarhassa. Hän lohdutti itseään ajattelemalla serkkuaan. Aristokraattinen luonne, sanoi hän itsekseen. Varmasti olen hänen ihanteensa, hänen pelastajansa, mutta hän ei tahdo antaa minun huomata sitä liiaksi, sehän on luonnollista. Kello kilisi, sakramenttia kohotettiin. Nepo, polvillaan, pää hurskaasti alas painuneena, ajatteli: Tuhatkaksisataa hehtaaria Lomellinassa, kahdeksansataa Novoresessa, palatsi Torinossa, palatsi Firenzessä.
Sen sijaan Edith ei painanut päätään alas. Hän oli hyvin kalpea ja katsoi vakavin, rauhallisin silmin eteensä. Ainoastaan käsien väristys ilmaisi surullisen rukouksen kiihkoa, joka kulki kaikkien noiden painuneiden päiden ylitse ja kohosi suoraan Jumalan luokse sanoen hänelle: Herra, Herra, sinä, joka tiedät kuinka häntä on loukattu, etkö olisi sääliväinen häntä kohtaan? Hänen miettivät kasvonsa eivät ilmaisseet kohtaloon alistumista, vaan lujaa, älykästä, surun verhoamaa tahtoa.
Ja sillävälin meidän kunnon ystävämme Steinegge kuunteli messua in excelsis, istuen laakeripensaiden keskellä ja syleillen polviaan. Hän oli todellakin astunut ulos kirkosta, sillä sen lattia oli polttanut häntä. Kuinka moneen vuoteen hän ei ollutkaan astunut jalallaan Isän Jumalan vankiloihin, niinkuin hän sanoi! Hän ei ollut uskaltanut jättää tytärtään kirkon ovelle, mutta heti kynnyksen ylitse päästyään, kun Edith lähti menemään naisten puolelle, katui hän, että oli luullut liikoja omista voimistaan. Se ei ollut niin paljon hänen ylpeä vihansa kuin kunniantunto, joka työnsi häntä pois temppelistä. Vanha susi pakeni lammastarhasta.
Kokoonkyyristyneenä kuin surumielinen susi, hän ei välittänyt ollenkaan vuorten, vesien ja niittyjen ihanuudesta, joka hymyili hänen edessään, hän ei kuullut lehvien hyväilysanoja, jotka suhisivat hänen ympärillään. Hän katsoi alas kirkon kattoon ja kuunteli laulujen ja urkujen sekavia säveliä, jotka ajoittain nousivat sinne ylös. Hänen päässään oli yksi ainoa ajatus, ja sitä hän jauhoi joka puolelta: Hänen silmissään olen kadotettu. Se oli karvas ajatus. Taisteltuaan niin paljon, kärsittyään niin paljon, säilytettyään kunniansa koskemattomana julmassa nälässä ja kaikissa loppuunkulutetun ruumiin hurjissa haluissa ja väsymyksen raukkamaisuudessa ja säilytettyään sen melkein enemmän häntä kuin itseään varten, rakastaen häntä niinkuin hän rakasti, oli hän tyttärensä silmissä tuomittu kadotukseen! Täytyisikö hänen siis nöyrtyä pappien edessä, pappien, jotka olivat panneet hänen sukulaisensa ja vaimonsakin kiroamaan häntä, jotka olivat syynä kaikkiin hänen vaikeuksiinsa ja hänen vaimonsa kuolemaan? Kai teen lopuksi senkin, ajatteli hän, alennun siinä määrin, kunhan Edith vain pitäisi minusta.
Hänen päähänsä tuli ajatus: Jospa sanoisin sanasen tuolle Jumalalle, olettaen, että hän on olemassa! Hän nousi seisoalleen ja alkoi puhua kovalla äänellä saksaksi:
— Herra Jumala, kuulkaa minua hiukan. Emme ole ystäviä! Olkoon! Olen puhunut paljon pahaa papeista. Teidän kanssanne en ole milloinkaan puhunut mitään. Jos Te siitä huolimatta tahdotte kohdella minua niinkuin vihamiestä, niin pyydän Teitä tekemään ensin laskunne. Sanotaan, että olette oikeamielinen, ja minä uskon sen, Herra Jumala. Katsokaa kirjastanne nassaulaisen Andrea Fredrikinpoika Steineggen tiliä. Katsokaa, eikö hän ole maksanut kylliksi. Te olette hyvin suuri, minä hyvin pieni; te aina nuori, minä vanha ja väsynyt. Mitä tahdotte minulta vielä ottaa? Tyttäreni Edithin rakkauden? Muuta minulla ei ole, Herra Jumala. Katsokaa, voisitteko jättää sen minulle. Ellette voi, niin pyyhkäiskää minut pois ja tehkäämme lopputili.
Oman äänensä soinnusta Steinegge alkoi tulla liikutetuksi ja heltyi yhä enemmän. Hän notkisti toisen polvensa.
— Tunnen Teitä vähän, Herra Jumala, mutta minun Edithini rakastaa Teitä ja minäkin voin palvella Teitä, jos tahdotte. Näette, polvistun, ymmärtäkäämme toisiamme, mutta jättäkäämme pappien joukko syrjään. Ehkä voin sanoa teille jotakin muuta. Minulla on rautainen terveys. Ottakaa se. Antakaa minun kuolla vähitellen, mutta älkää asettuko minun ja Edithin väliin. En voi polvistua pappien edessä ja valehdella. Olen rehellinen, olen sotilas.
— Herra Jumala! Tässä Steinegge notkisti toisenkin polvensa ja vaimensi ääntään. — Pelkään tehneeni paljon syntiä nuoruudessani. Olen rakastanut peliä ja naisia — niitä huonoimpia. Kolmeen kahdestatoista kaksintaistelusta olin minä syypää, haavoitin toista ja olin vaarassa. Uskon näiden olevan kolme syntiä, ne ovat aina painaneet sydäntäni. Edithini Herra Jumala, pyydän Teiltä anteeksi.