Muuta Steinegge ei sanonut. Hän palasi paikalleen istumaan liikutettuna ja tyytyväisenä itseensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut hyvinkin pitkän askeleen eteenpäin. Puhuessaan Jumalalle hänen vähäinen uskonsa oli kasvanut siinä määrin, että hän nyt odotti vastausta. Ainakin hän tunsi samanlaista tyydytystä kuin köyhä mies, jonka pakosta täytyy puhua jollekin mahtavalle, jonka vihaa hän pelkää ja, välttääkseen palvelijoiden väliintuloa, astuu rohkeasti hänen eteensä kadulla ja sanoo sanottavansa äkisti ja lyhyesti, niin paljon kuin aika sallii, ja kun häntä hiljaa kuunnellaan, hän arvelee hiljaisuuden sisältävän voiton siemenen. Hän sytytti sikarin voittaakseen liikutuksen, joka kuristi hänen kurkkuaan. Ratsumestari Steineggen ei sopinut itkeä. Hän poltti kiivaasti, raivoisasti. Heti kun hänen sielunsa oli päässyt tyyntymään, tuntui hänestä katsellessaan maahan sikari etu- ja keskisormen välissä, että ruohon silmut kivien välissä tulivat sanomaan hänelle jotakin juhlallista ja käsittämätöntä, johon pensaiden suhina vastasi. Ja vaikkakin oli saksalainen, ei hän ollut milloinkaan ymmärtänyt luonnon kieltä, ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen! Sikari sammui hänen kädessään. Mitä tämä merkitsi? Hän liikahti, nousi ylös ja lähti laskeutumaan kirkolle päin.
Ihmiset tulivat ulos kirkosta, ensin miehet, jotka pysähtyivät ryhmiin kirkon edustalle, sitten naiset. Steinegge jäi polulle katselemaan moniväristä ihmisvirtaa, joka purkautui pääovesta, odottaen Edithin mustan hatun näyttäytyvän. Virta väheni ja harveni. Kun vaara töytäistä maalaisten kyynärpäitä vastaan oli ohitse, ilmaantuivat kreivitär Fosca ja Marina Nepon saattamina, viimeksi tuli pari kolme vanhusta. Ryhmätkin hajaantuivat ja kirkon edusta tyhjeni. Steinegge meni levottomana heittämään silmäyksen kirkkoon. Siellä oli enää vain kaksi henkilöä: seurakunnan pappi polvillaan ensimmäisen penkin ääressä pääalttarin luona ja kahdeksan tai kymmenen penkkiä taempana Edith.
Steinegge vetäytyi hiljaa takaisin ja istuutui kirkkoa ympäröivälle matalalle muurille. Hänen sydämensä jyskytti. Mitä Edith sanoisi hänelle! Tämä tuli siinä samassa ulos kiireesti ja sanoi hymyillen huomanneensa hänet, vaikka ei ollut katsonutkaan, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan hänen askeleensa, ja pyysi anteeksi, että oli odotuttanut itseään. Kiireessään hän oli unohtanut päivänvarjonsakin kirkkoon. — Herra isä, sanoi hän kujeillen, — olisiko teistä vastenmielistä…? Herra isä meni juoksujalkaa kirkkoon, ja ennenkuin hän ehti penkille, missä Edith oli istunut, tuli pappi jo häntä vastaan päivänvarjo kädessään ja tarjosi sitä hänelle, tehden pari kolme kumarrusta.
— Onko se teidän?
— Se on tyttäreni.
— Haluaisitteko ehkä nähdä kuorin ja sakariston… meillä on yksi
Luino, yksi Caravaggio… siinä tapauksessa, että haluatte…
— Oo, kiitos, kiitos, sanoi Steinegge, joka kuultuaan mainittavan
Luinoa ja Caravaggioa oli jäänyt seisomaan suu auki.
— Ehkä tahdotte sanoa neiti tyttärellenne…
Steinegge kumarsi, meni viemään viestiä ja palasi kohta Edithin kanssa. Kirkkoherra tuli heitä vastaan jollakin lailla ujon sydämellisenä, hieroen käsiään ja imien ilmaa huulineen kuin se, joka on pistänyt kätensä liian kuumaan veteen. Hän näytti olevan siinä kuudenkymmenen vaiheilla. Korkea otsa, vilkas ja viaton katse, kasvot, käynti, ääni täynnä vilpittömyyttä. Koko hänen olemuksestaan huokui kainouden miedontama jäntevyys. Hän näytti Steineggelle ja Edithille molemmat taulut, jotka kantoivat parhaansa mukaan komeita nimiään. Kuorissa oleva Caravaggio esitti Pyhän Lorenzon kidutusta, barokkia piirustuksessa ja valoissa, mutta täynnä eloa. Steinegge ei ymmärtänyt mitään maalauksesta ja kehui sitä kovasti. Edith oli ääneti. Sakariston Luino oli taas vaalea Pyhän Neitsyen pää, epäilemättä todellinen Luino, hyvin suloinen. Edith tunsi itsensä liikutetuksi. Hän sanoi papille rauhallisella äänellään, että oli ulkomaalainen ja että nyt ensimmäisen kerran tunsi Italian sulouden. Kuinka kummassa tuo köyhä maalaiskirkko voi omistaa sellaisen aarteen? Kirkkoherra punastui ja vastasi, että taulu oikeastaan oli hänen omansa, perhemuisto, ja kun se oli hänestä näyttänyt Jumalan innoittamalta ja sen vuoksi sopi pyhään paikkaan, niin sai Maria nyt koristaa köyhää ja vaatimatonta kirkkoa. Sitten hän pyysi neidiltä lapsellisella innolla lupaa näyttää kirkon hienoimmat liinat ja komeimmat messukoristeet. Kaikki oli suurella huolella järjestetty sakariston isoon laatikkoon, aina hohtavan valkeista, lavendelille tuoksuvista maljaliinasista vasta Novarasta saapuneeseen, suurimpien juhlien aikana käytettävään messukasukkaan. Pappi levitteli ja pani kokoon niitä taidokkaasti kuin nainen.
— Näen kyllä, herra, sanoi hän Steineggelle. — Näen kyllä, että haluatte sanoa minulle: Ad quid perditio haec? Vanhalla papilla ei pitäisi olla nuoren naisen makua. Mitä tehdä? Nämä köyhät ihmiset pitävät kaikesta tästä. He mielestään kunnioittavat täten Jumalaa, ja Jumala näkee sydämeen.