Hän ei kertonut, kuinka hän itse oli auttanut tiukoilla ja sitkeillä säästöillään seurakuntalaistensa toivomuksia sillä vaikka hän olikin syntynyt ylhäisessä perheessä oli hän jättänyt osansa perinnöstään monille veljilleen. Nämä, tuntien hänet perinpohjin ja rakastaen häntä olivat joku aika sitten lahjoittaneet hänelle kauniit urut Serassista. Ensimmäisen juhlamessun ensimmäistä Dominus vobiscumia soitettaessa uusilla uruilla, seisoi don Innocenzo pari minuuttia liikkumattomana pääoven yläpuolella, kädet levällään, nauttien sävelaalloista ja torvien kiillosta. Nyt hän tahtoi näyttää Steineggelle myöskin urut. Edith oli niin ystävällinen, hänen isänsä niin kohtelias, että don Innocenzo voitti pian kokonaan kainoutensa ja tultuaan heidän kanssaan ulos kirkosta unohti häntä odottavan kahvinsakin tehdäkseen heille tuhansia kysymyksiä Saksasta, sen eri seuduista, tavoista, taiteesta, jopa Goethesta, Schilleristä ja Lessingistä, ainoista saksalaisista kirjailijoista, joiden nimen hän tunsi ja joilta hän oli jotakin lukenut. Hänen mielestään olisi joka saksalaisen pitänyt tuntea Saksa päästä päähän ja kuuluisien maamiestensä joka sana ja teko. Vieläkin yhden saksalaisen nimen hän muisti, Beethovenin, kysyi hänestäkin, kertoi, että hän kuusitoistavuotiaana oli kuullut erään rouvan soittavan yhden Beethovenin sonaatin ja se oli ollut hänestä täynnä ylimaallisia ääniä. Don Innocenzo parka! Vieläkin hän punastui.
Steineggen pienet, vaaleat silmät välkkyivät tyytyväisyydestä. Hän vastaili kirkkoherran kysymyksiin innokkaasti ja kansallista ylpeyttä värähtelevällä äänellä. Edith hymyili väliin äänettömänä, väliin totuuden kunniaksi, tehden jonkin rauhallisen huomautuksen, joka ei ollenkaan ollut kirkkoherran mieleen. Tätä miellyttivät Steineggen ehdottomat tuomiot ja liioitellut kuvaukset, jotka veivät hänet voimakkaasti aivan uuteen, lumottuun maailmaan.
— Antakaa olla, neiti, sanoi hän melkein kärsimättömänä. — Antakaa minun uskoa kaikkia noita kauniita asioita, joita herra isänne kertoo. Minä olen pappi, joka ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä tiedä mitään, ja minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla oikeassa.
Steinegge, kuullessaan sanottavan näin ja nimitettävän itseään herra isäksi, oli vähällä syleillä kirkkoherraa tämän mustasta kauhtanasta huolimatta.
Sillävälin pieni seurue oli saapunut puiselle portille, joka vei papin vihannespuutarhaan. Don Innocenzo pyysi seuralaisiaan sisään kahville. Steinegge otti heti kutsun vastaan, hän ja pappi tuntuivat jo olevan vanhoja tuttavia. R…n pieni, kokonaan valkea pappila, puolivälissä kirkkoa ja kylää, mutta jonkin verran syrjässä, kääntää selkänsä vuorille ja katselee kukkivaan puutarhaansa uponneena ketoja, jotka ulottuvat aina joelle asti. Neliskulmaisen vihannespuutarhan sulki sisäänsä matala muuri. Daaliat ja ruusupensaat vartioivat siellä vihanneksia ja rikkaruohoja. Talon takana kohoaa nurminen vuorenrinne omena-, persikka- ja oliivipuiden varjostamana.
Pienet huoneet olivat puhtaat ja valoisat. Etupuolisista on paratiisimaisen ihana näköala. Pappi antoi vieraidensa ihailla sitä suuresti mielissään, näytti heille salinsa ja työhuoneensa, jossa hän säilytti muutamia historiantakaisia astiasirpaleita, jotka oli löydetty kaivoksista järven luota ja joita hän piti tavattoman suuressa arvossa. Hänen salainen mielipahansa oli se, ettei vielä ollut sattunut löytämään yhtään niin terävää kiveä, jota olisi rehellisesti voinut luulla historiantakaiseksi aseeksi. Steinegge kuunteli suurella harrastuksella näitä hänen selityksiään, jotka olisivat saaneet tiedemiehen hymyilemään, sillä pappiparka innostui jokaisesta uutuudesta, joka sanomalehden tai kirjan avulla pääsi tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä, ja näille katkonaisille ja pilatuille tieteen muruille hän rakensi tavanmukaisia, yksinäisen ajattelijan järjettömiä perustelmia.
Edith katseli mieluummin niittyjä, joihin suuret pilvet heittivät varjonsa, ja kylän tummia kattoja, jotka melkein hävisivät pähkinä- ja mulperipuiden sisään. Vasemmalla, pappilan alapuolella, näki siekaleen järveä kuin ruskeutuneen terän leikkaavan niittyjen vaaleaa vihreyttä.
— Miltä teistä Italia näyttää, neiti? kysyi kirkkoherra.
— En tiedä, vastasi Edith. — Luulin sitä paljon erilaisemmaksi kuin oma maani. Olen nähnyt Saksassa paljon meikäläisten taitelijain maalaamia italialaisia maisemia, mutta aiheet olivat aina Roomasta, Veneziasta tai Neapelista. Goethen ja Heinen Italian matkoja ei minun annettu lukea. Häpeän sanoa, mutta syvimmän vaikutuksen minuun teki huononhuono vesivärimaalaus, ensimmäinen esine, joka herätti huomiotani eräässä talossa, jossa olen elänyt kaksitoista vuotta. Se esitti Vesuviota ja alle oli kirjoitettu »Kuvia Italiasta». Siinä näkyi pieni, punainen täplä ison, vaaleansinisen täplän alla. Vain aivan läheltä katsoessa voi erottaa vuoren juovan, meren ja veneen täynnä omituisesti puettuja ihmisiä. Pitkiin aikoihin en voinut kuvitella Italiaa ja italialaisia muunlaisiksi.
— Se on luonnollista, sanoi don Innocenzo, joka ahnaasti tarttui kaikkiin, eriskummallisiin puheenaineisiin. — Katsokaa, hyvin terävä-älyisille lapsille en ikinä antaisi lapsuusvuosina nähtäväksi minkäänlaista kuvaa Jumalasta tai pyhimyksistä, sillä nuo kuvat voisivat itsepintaisesti jäädä heidän mielikuvitukseensa ja muutamissa tapauksissa vaikeuttaa myöhemmin korkeamman uskonnollisen käsityksen muodostumista. Tuo vanha, partasuinen ukko, joka itsepintaisesti seuraa Jumala-käsitettä, on omiaan auttamaan heissä huomaamatta syntyvän ratsionalismin kehittymistä. On olemassa niitä, jotka epäilevät pyhimysten palvelemista, koska eivät voi ollenkaan kuvitella näitä maailman kaikkeudessa toimiviksi, puhtaiksi kengiksi; ja kaikki tämä johtuu lapsuudessa saaduista vaikuttimista: lapsi on nähnyt ne kuvattuina rumiksi, huonosti puetuiksi, istumassa pilvillä ja katselemassa ilmaan. Ettekö usko, herra?