Steinegge, jonka oli nyt pakko keskustella pyhimyksistä uskaltamatta siitä kieltäytyä, oli juuri sanomaisillaan jonkin suuren tyhmyyden, kun Edith kiirehti vastaamaan.
— Mutta, sanoi hän, — jospa kaikki kuvat olisivat Dürerin tai teidän Luinonne näköisiä. Aistivaikutelmaan jäisi myös uskonnollinen vaikutelma.
— En usko, neiti, vastasi don Innocenzo hymyillen ja punastuen. Edith arvasi heti hänen ajatuksensa. Hän tunnusti, että Saksassa taiteellinen vaisto oli harvinaista, mutta lisäsi luulevansa, että Italiassa se oli yleinen, vaikkakin oli jo huomannut useamman kerran päinvastaisia merkkejä siitä lähtien kuin oli kulkenut Alppien ylitse. Don Innocenzo tunnusti rehellisesti, ettei omistanut sitä ollenkaan. Luino tuotti hänelle varmasti suurta nautintoa, mutta niin oli toisten keskinkertaistenkin maalausten laita.
— Se ei mahda olla totta, huomautti Edith, — mutta vaikka olisikin, niin se osoittaisi vain, että teiltä puuttuu taiteellista arvostelukykyä eikä tunnetta.
Don Innocenzo ei tuntenut sivistyneen naisellisen älyn herkkää suloa. Ensi hetkellä Edith ei ollut miellyttänyt häntä paljoakaan; hän teki kylmän vaikutuksen kaikessa ystävällisyydessään. Mutta keskustellessaan hänen kanssaan muutti pappi pian mielipidettään, niinkuin ylimalkaan hänen luontoisensa miehet tekevät. Nyt hän ihaili neidon aina luonnollista ja sattuvaa puhetta, jota elähdytti salattu tunteellisuus ja hyvin hieno ja hyvin rohkea äly.
— Jos te, herra abbee, tulisitte palatsiin, näkisitte paljon kauniita kreivin omistamia tauluja.
— Käyn siellä pari kertaa vuodessa ja minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidätkin siellä! Menisin sinne useamminkin, mutta tiedän, ettei herra kreivi pidä papeista…
Steinegge lensi punaiseksi; hänen mieltään pahoitti että oli aiheuttanut nuo sanat.
— Oh, sanoi don Innocenzo, hänkin puolestaan käyden tulipunaiseksi, — mitä se tekee! En minä itsekään pidä papeista, tiedättekö!
— Ah, huudahti Steinegge, levittäen käsivartensa aivankuin pappi olisi antanut hänelle enemmän ilahduttavan kuin uskottavan uutisen.