— Älkää loukkaantuko, neiti, jatkoi tämä. — Puhun italialaisista. Italiassa papit (don Innocenzon silmät leimusivat ja hänen äänensä soi kuin sotatorvi), ei kaikki, mutta useimmat, etenkin nuoret, ovat kurjaa joukkoa, tietämättömiä kiihkoilijoita, vihan välikappaleita…
— Se on selvää, että vihaa on kylvetty, sanoi Edith vakavasti, sillävälin kuin Steinegge ilmaisi kiivain liikkein iloaan.
— Ovat kylväneet ja kylvävät edelleen, vastasi don Innocenzo, — ja se kasvaa meidän ympärillemme, sanon meidän kaikkien ympärille, jotka kannamme tätä pukua, ja sieluja kadotetaan joka päivä. Riittää, riittää, riittää!
Kirkkoherran oli vaarallista koskettaa tätä aihetta. Viha kohosi hänen päähänsä, sanat soivat kiivaina ja katkerina. Ei tarvittu paljoa kiihoittamaan häntä tällä tavoin: jonkin kirkollisen lehden numero, jonka piispan maalaisapulainen, monenkertainen jesuiitta, lähetti hänelle, merkiten ihastuksensa kaikkein kiivaimpien kirjoitusten kohdalle, tai jonkun virkaveljen kuohuva kirje, jonka kuuria oli pannut pannaan ja jota se vainosi poliittisten mielipiteiden vuoksi. Silloin hän alkoi puhkua ja kiehua ja murista, kunnes kiivaat raivon puuskat saivat hänet kokonaan valtoihinsa, ja hän lopetti, niinkuin oli alkanutkin, katkonaisin sanoin, puolinaisin parjauksin yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin heti, ja hän nauroi ystäviensä kanssa omalle raivolleen.
— Ei hän kuitenkaan ole aina noin ilkeä, hyvä rouva, sanoi papin vanha palvelija hiljaa Edithille omalla murteellaan viedessään pois kahvitarjotinta.
Edith ei ymmärtänyt.
— Hän sanoo minun olevan ilkeän, ja valitettavasti se onkin totta. En voi hillitä itseäni. Toivon, että siedätte minua siitä huolimatta. Viivyttekö vielä kauan palatsissa?
— Emme tiedä, vastasi Edith.
— Emme tiedä, toisti hänen isänsä umpimähkään.
— Suokaa anteeksi kysymykseni. Miksi toivoisinkaan tapaavani teitä vielä toisen kerran.