— Mitä hullutuksia, Cesare!
— Ei ollenkaan. Ettekö vielä tiedä, että noiden kahden herran tehtaanmerkin löytää kaikissa tämän maailman asioissa? Minun sisarentyttäreni tarvitsisi miehen, joka olisi teräksestä, luja ja loistava. Teidän poikanne ei ole varmastikaan terästä. Oh, en suinkaan halveksi häntä sen vuoksi. Teräksestä tehtyjä miehiä ei olekaan tusinoittain. Luulen, että teidän poikanne, jolla sivumennen sanoen ei ole minun mielipiteitäni aatelista, ei ole mies, jota Marina tarvitsee.
Kreivitär Fosca, joka sill'aikaa oli puhkuen ja päätään keinutellen aukoillut myssynsä nauhoja, vastasi.
— Mitä juttuja nämä ovat? Mitä meininkejä, mitä laverteluja. Tiedättekö, että saatte minut ihan kuumaksi! En oikein ymmärtänyt puhettanne, mutta jos se ikinä olisi poikaani vastaan, niinkuin minusta hiukan tuntui, niin on minulla kunnia sanoa, että te kaikesta kyvystänne huolimatta ette ymmärrä tuon taivaallista. Menkääpä Veneziaan etsimään tietoja pojastani, niin saatte kuulla! Ei, teräksestä hän ei olekaan, kullasta hän on. Tuotte esiin kaikennäköisiä hassutuksia, jotka saavat minut ihan suunniltani. Teräksestä! Onko ikinä kuultu moista! Kynäthän tehdään teräksestä, hyvä mies!
Kreivitär keskeytti puheensa muutamalla tarmokkaalla viuhkan huitaisulla.
— Mitä mielettömyyttä! jatkoi hän. — Te ette ymmärrä tätä asiaa. Ette niinkään, ette te tätä ymmärrä, hyvä mies. Ja Marina-parkaa ette myöskään tunne, herra jurrikka! Ette vainenkaan, sen sanon.
Sill'aikaa kreivi katseli häntä liian suuresti ihmetellen voidakseen käydä luonnollisesta.
— No niin, sanoi hän, — se on totta, minä en ymmärrä mitään. Mutta jos teillä todellakin on tämä mielipide, niin minkä tähden pelkäätte, kun poikanne mielistelee sisarentytärtäni?
— Kuulkaa, Cesare, minulla voi olla tämän maailman kaikki viat ja kaikki erehdykset, mutta rehellinen olen ainakin. Ottaisitteko pahaksenne, jos puhuisin suoraan? Siinä on vielä sekin, että jos poikani saa tietää, että puhun teille eräistä asioista, niin ei minulla, ihmisparalla, ole enää rauhan päivää. Siis pyydän teitä, Cesare, tahdotteko, että sanon sen teille. Tämä asia jää kurkkuuni kuin kerä, enkä millään tahdo saada sitä työnnetyksi ulos. Se on suuri nöyryytys minulle, aivan luontoni vastaista, mutta asia on asia ja velvollisuus on velvollisuus.
Kreivitär pani viuhkan pöydälle, nenäliinan taskuunsa, solmi myssynsä nauhat ja alkoi hitaasti ja juhlallisesti: