— Kas tässä. Salvadorien suku ei ole valitettavasti enää sitä, mitä se ennen muinoin oli. Alvise-vainaja sai kärsiä paljon onnettomuuksia asioissaan, ja sitten oli meillä vuosi 48, ja silloin tehtiin mitä voitiin. En sano kehuakseni, mutta ellei minun omaisuuttani olisi ollut, niin olisivat Salvadorit saaneet mennä tutkimaan äyriäisiä. Omaisuuteni oli suuri, kun Alvise nai minut. Eläisipä vain vieläkin, siunattu sielu. Oltaisiin perikadossa, mutta tyytyväisiä! Niistä huolista, niistä vaivoista, niistä uhrauksista, mitä minulla on ollut, en puhukaan. Maatilat varkaiden hallussa, tilojen hoitajat päävarkaita. Omistaen kaksituhattakaksisataa riisikenttää Polesinassa minun piti ostaa riisiä perhettäni varten, en sano muuta. Jumala, millaista elämää! Riittää! Ponnistuksilla ja uhrauksilla saatiin kuitenkin alus kulkemaan suoraan. Mutta tällä hetkellä riippuu Neposta, ettei lähdetä kulkemaan taaksepäin; kaikki riippuu Nepon avioliitosta. Ja nyt, sanokaa minulle, Cesare, jollette kaikessa hyvyydessänne ja sydämenne jaloudessa olisi ottanut tuota Marina-parkaa luoksenne, kuinka eläisikään hän nyt? Sanokaa, siunattu mies, kuinka hän eläisikään?
— Omillaan.
Kreivittären silmät lensivät selälleen.
— Lankoni omaisuuden rahaksimuutto antoi kahdeksankymmentätuhatta liiraa.
— Hm, vettä ja leipää, sanokaamme suoraan.
— Minä en totisesti ole niin suuri herra, että voisin sanoa samaa. Minä panen arvoa kahdeksallekymmenelletuhannelle liiralle. Minulle ne riittäisivät.
— Hyvä, sanokaamme vettä, leipää ja sapuskaa. Pitäisi sitten nähdä, riittäisikö se teille. Ottakaa sitten kaunis nuorikko, täynnä tulta ja liekkiä, asettukaa asumaan Torinoon tai Milanoon sellaisten siunatun pitkien nimien kanssa, jotka ulottuvat meiltä Mestreen, loppumaton sarja sarvia ja palloja kilvissä, sillä nekin siinä pitää olla, pukekaa hänet, riisukaa hänet, ajeluttakaa häntä, huvitelkaa häntä ja… hm… tahdon sanoa … no niin, niin, voitte sanoa, kuinka monta hyppyä teette noilla kahdeksallakymmenellätuhannella kolikolla. Puhun teille käsi sydämellä, sillä katson teidät perheeseen kuuluvaksi, Cesare. Ensimmäinen ajatukseni oli viedä Nepo heti paikalla pois, mutta mitä olisittekaan sanonut minusta? Päätin sitten puhua teille kuin veljelle ja niin teinkin.
— Kiitän teitä syvästi kunniasta, sanoi kreivi. — Te suotte minulle suuremman kunnian kuin luulettekaan. Neuvo, jonka annan teille, on: lähtekää heti paikalla.
Kreivitär vaikeni loukkaantuneena.
Tuossa kuolettavassa hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin kahden kärpäsen surina sokeriastiassa.