— Kolmesataakaksikymmentätuhatta minun ja kahdeksankymmentätuhatta hänen omiaan tekee yhteensä neljäsataa tuhatta. Mitä sanotte neljästäsadastatuhannesta frangista?
— Jumalan nimessä, Cesare, mitä tarkoitatte? En ymmärrä.
— Oo, ymmärrätte vallan hyvin, sanoi kreivi kuvaamatonta äänensävyä käyttäen. — Se oli ihme, johon teiltä ei puuttunut uskoa eikä toivoa jo ennenkuin aloitte puhua kanssani. Kiitän teitä sen johdosta. Te soitte minulle kunnian uskoessanne, että pitäisin jalomielisesti huolta sisarentyttäreni tulevaisuudesta, vaikkakin minua ei siihen mikään pakota, eikä hän kanna, edes minun nimeäni. Eikö niin?
Kreivitär avasi uudelleen myssynsä nauhat ja puhkesi puhumaan:
— Tiedättekö, hyvä herra, mitä minulla, on kunnia sanoa teille? Että tällä tavalla keskustellaan työmiesten eikä ylhäisönaisten kanssa. Ihmettelen, että tuossa tuoreessa iässänne ette ole vielä oppinut seurustelemaan ihmisten kanssa. Ja ihmettelen myöskin, että te omituisuuksinenne, pitkine takkeinenne ja pystyharjoinenne luulette voivanne sanoa mitä vain päähänne pälkähtää. Aatelismies olette, mutta ritari ette ole. Jos asia koskisi vain minua, niin sanoisin teille: pitäkää lanttinne! Luuletteko, että jäisin hetkeksikään tähän taloon, jossa minua kohdellaan ilman kunnioitusta? Kiittäkää jumalaa, ettei ole kysymys minusta, sillä minä en tarvitse poikaani enkä muita, ja omaani minulla on jäljellekin jäämään, enkä edes tietäisi mitä tehdä teidän kolmellasadalla pumillanne ja neljälläsadalla pum-pumillanne! Ja minä, hölmö-raukka, tahdoin puhua teille kuin veljelle! Kiittäkää Jumalaa, että olen vanha ja varovainen poikani suhteen, sillä jos hän tietäisi, että hänen luullaan tähtäilevän rahoja, niin hän kykenisi uhraamaan oman sydämensä, onnensa ja kaikkensa.
Tämän puheen kiihko ei ollut ollenkaan teeskennelty. Kreivitär Fosca, ohjattuaan ensin serkkunsa siihen kohtaan, mihin halusi, tunsi itsensä loukatuksi kuullessaan siitä puhuttavan. Hänen harmiinsa sisältyi ehkä myöskin toinen pieni pettymys, nimittäin se, ettei kreivi ollut sanonut suorastaan niinkuin hän oli toivonut: Marina on minun perilliseni.
Kreivi kuunteli lauhkeana serkkunsa raivonpurkausta, aivankuin se ei olisi häntä tarkoittanutkaan, tyytyen vain vastaamaan:
— Viini, jonka kaadatte, jättää jäljen; sanat eivät.
Kreivitär ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän oli jo noussut ja purjehti ovea kohden. Hänen serkkunsa seisoi suuri pää alas painuneena ja katseli häntä hymyillen. Ehkä siksi, että Hänen Ylhäisyytensä näytti tällä hetkellä hanhelta, jota jokin häijyläinen oli häirinnyt ruoka-aikana tai levollisissa keskusteluissa toisten hanhien kanssa tai vaikkapa hiljaisessa mietiskelyssä ja joka nyt raivoisan siipien räpsytyksen ja kiivaan juoksun perästä meni vakavana ja arvokkaana matkaansa jo lauhtuvan vihan vielä silloin tällöin purkautuessa tukahdutettuun ääneen. Kun hän oli päässyt ovelle asti, liikahti kreivi ja sanoi:
— Odottakaa.