— Ohoi, sanoi hän, — olette varaskin?
Kreivi naurahti antaen hänelle nuuskarasian takaisin.
— Siis sovittu, sanoi hän, — ei puutu kuin Marinan suostumus.
Hänen Ylhäisyytensä astui ulos sulkien ilman muuta oven kreivin nenän edessä. Kulkiessaan pylväskuistikon poikki hän huomasi talon molempien veneiden palaavan järveltä. Silloin Hänen Ylhäisyytensä kiiruhti nopeasti ylös huoneisiinsa jättääkseen sinne vihreän viuhkan, ja ottaakseen toisen, mustan- ja punaisenkirjavan, joka kädessään hän palasi takaisin pylväskuistille ja lähestyi kaidetta löyhytellen sitä.
Molemmat venheet välkkyivät vihreän veden pinnalla auringon paisteessa noin muutaman sadan metrin päässä palatsista. Airot kimaltelivat, iloinen naurun ja äänten hälinä kuului tuulen mukana, väliin kovemmin, väliin heikommin Hänen Ylhäisyytensä korviin. Nuo venheet näyttivät veteen pudonneilta suurilta perhosilta, jotka pyristelivät vaivalloisesti liikutellen siipiään ja jättäen jälkeensä kaksi pitkää, ohutta, yhtäjonoista juovaa. »Nuoli» kulki edellä amiraalilippuineen, hiukan vasemmalla näkyi veneen valkea kansi. Marina, Nepo, Finotti ja Vezza olivat »Nuolessa», toisessa veneessä olivat taas Steinegget, Ferrieri ja don Innocenzo, jonka, seurue oli tavannut sattumalta. Tämä oli yhtynyt ystäviinsä ja insinööri Ferrieriin, joka, kuultuaan hänen olevan kylän papin, oli ruvennut hiukan mielistelemään häntä. Veneessä keskusteltiin rauhallisesti. Edith puolusteli äidinkieltään, jota insinööri hiukan epähienosti sanoi kovalle sointuvaksi. Hän vakuutti saksankielen voivan olla erinomaisen sointuvaa siinä kohden, missä tarvittiin, niinkuin esimerkiksi runoudessa, ja sielun tunnelmiin on sillä käytettävänään mitä suloisimpia sanoja, niinkuin Liebe, Weh, fühlen, sehnen, jotka pidennetyn vokaalin avulla saavat aikaan syvän ja salaperäisen soinnun. Hänen puhuessaan katseli hänen isänsä don Innocenzoa, katseli insinööriä, jopa soutajaakin silmät välkkyen tyytyväisyydestä, kuin tahtoen sanoa: Mitäs sanotte? Don Innocenzo kuunteli erittäin tarkkaavaisena, äännellen hampaidensa välissä Edithin siteeraamia saksalaisia sanoja, pidentäen aivan liiaksi niiden korkoa täten vakuuttaakseen itselleen niiden soinnukkuutta ja äännähti silloin tällöin jonkin epäilevän hymähdyksen. Insinööri Ferrieri sotkeutui tässä keskustelussa enemmän kuin kohtuullista olisi ollut niin älykkäälle miehelle ja vastaili lyhyesti ja päin honkia purresta kuuluviin huutoihin.
Donna Marina hallitsi ja vallitsi purressa kyyhkysenharmaassa, sileässä flanellipuvussaan, joka solui ruumiinmukaisena hänen kaunista vartaloaan pitkin aivan kuin hänellä ei olisi ollutkaan muuta yllään. Vaaleankeltaisesta nahkavyöstä riippui ohuita, hienoja kultaketjuja pitkin hänen vasenta kylkeään. Pieni, kultainen medaljonki lepäsi ruskean silkkikaulaliinan isolla solmulla. Pyöreä, tummanruskea, pieni hattu kotkansulkineen antoi hänen hempeille kasvoilleen hieman ylpeän ja oikukkaan vivahduksen. Hänellä oli vyön väriset hansikkaat ja hänen puristaessaan peräsimen vihreitä nuoria käsissään, kyynärpäät tiukasti taaksepäin pingoitettuina, tuli hänen kauniin vartalonsa koko sirous ja säärien ääriviivat esiin, joista toinen oli kääntynyt taaksepäin ja toinen osoitti Ricoon päin valkeilla napeilla koristetun, aivan tumman, korkean kengän kärjellä. Finotti istui oikealla ja Vezza vasemmalla puolella. Nepo pysytteli haikeannäköisenä keulassa. Marina kohteli sinä päivänä pahasti Nepo-parkaa, oli katsahtanut häneen vain yhden ainoan kerran purteen astuessaan ja silloinkin vain antaakseen hänen ymmärtää, että jättäisi paremman paikan uusille vieraille. Molemmat komendöörit olivat istuutuneet kursailematta, nuorekkaan innokkaasti, hänen molemmille puolilleen, Finotti mefistomainen tuli silmissään, Vezza kasvoillaan sama onnellinen hymy, jonka väliin kalkkunan kyljyksen ja tryffelin autuas näky hänessä herätti. He tuskin tunsivat enää Marinaa samaksi kylmäksi ja vaiteliaaksi naiseksi kuin edellisellä kerralla. Tämä uusi Marina säikkyi henkevyyttä ja keimailua. Poliittinen kommendööri olisi antanut, en sano vaalipiiriään, vaan jok'ainoan ystävänsä, jos olisi hetkenkään saanut olla hänen rakastajanaan, ja kaunokirjallinen komendööri olisi halusta hylännyt kaikki vanhat Milanon sinisukat, jotka pitelivät häntä kuin vanhaa pyhäinjäännöstä pumpulissa. Kumpikin puhui hänelle kauneudesta ja rakkaudesta päästäkseen edes täten hieman lähemmäksi hänen olemustaan ja tunteakseen paremmin sen sähköisyyttä: Finotti äänellä, joka värisi huonosti salattua aistillista kiihkoa, Vezza vienolla kaunopuheliaisuudella ja itsetyytyväisen turhamaisena. Hän kertoi kirjeistä, joita hänen teostensa tuntemattomat ihailijattaret hänelle kirjoittivat. Ne tuoksuvat rakkautta, sanoi hän, niinkuin hieno viini tuoksuu rypäleeltä, ja kykenivät huumaamaan sen, joka on hienostuneet aistit. Finotti teki pilkkaa hänestä, sanoen, ettei hän ollenkaan kadehtinut tuota hänen kunnianarvoisten milanolaisten ystävättäriensä vanhaa, pyhää viiniä, väritöntä conviva satur, joka juuri on jättämäisillään pöydän ja elämän. Hän puolestaan rakasti nuorta viiniä, täynnä väriä ja hehkua, joka menee kuin salama päähän, sydämeen ja omaantuntoon, sillä vain se tiesi missä pirussa omatunto olikaan, viiniä, jossa on auringon koko tuli ja maan kaikki intohimot, joka on kyllästetty väreillä ja kaasuilla, niin että kaikki epäröimiset pamahtelevat kuin korkit ilmaan.
— Kuulkaa, herra Vezza, sanoi Marina äkkiä, — vastasitteko noihin kirjeisiin?
Herra Vezza, jolle tarjottiin suloinen »kommendöörinsä» palvelustytön tuodessa aamukahvia samoinkuin rouvien salongeissa iltakahvia juotaessa ja joka vastaanotettiin aina yhtä hyvällä ruokahalulla, kärsi Marinan hänelle tekemästä vääryydestä. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa. Marina ei suonut kenellekään muita arvonimiä kuin aatelisia.
— Vastasin kauneille naisille, sanoi Vezza.
— Kuulkaapa, tuo on ihmeellistä tarkkanäköisyyttä, sanoi Marina, katsellen välinpitämättömänä Ricon airoa.