Hän meni Marinan viereen, nojasi käsivartensa kaiteeseen ja pudotti lasin nenältään.
— Rakas serkku, hän alkoi.
Lasi putosi marmorikaidetta vastaan ja meni palasiksi.
Nepo irroitti jäännökset nauhasta, tarkasteli sitä ja antoi sen sitten pudota alas kalliolle, huoaten: — Se oli Friesiltä.
Tämän sattuvan hautauspuheen lausuttuaan alkoi hän taas:
— Rakas serkku.
Hänen takanaan kuuluivat kreivitär Foscan, kreivi Cesaren ja toisten äänet epäsointuisena sekasortona.
— Rakas serkku, vastasi Marina katsellen pienen lahden ylitse aavalle järvelle, jonka pinnalle etelätuuli kirjaili lyijynharmaita piirtoja valoisan päivän ja valkoisten pilvien kuviin. Seurasi hetken hiljaisuus. Salista kuului edelleen epäsointuisten äänien sekamelska.
— Kuinka ihania päiviä olenkaan viettänyt täällä kanssanne, rakas serkku!
— Todellako?