Kreivitär Fosca katsoi vakavana Nepoon, tämä koetti näyttää luontevalta ja huusi pari kohteliaisuutta julmien pakolaisten perään. Ferrieri ja komendöörit näyttivät harmistuneilta.
Molemmat veneet etenivät kohti kapeaa paikkaa, jossa järvi tekee mutkan jatkuen sitten metsäisen kukkulan takana pajujen ja ruo'ikkojen välitse. »Nuoli» oli hyvän matkaa veneen edellä, huolimatta yhä uudistuvista rukouksista, ettei tuo ihmeellinen pursi lentäisi pois tuolla tavoin. Näytti kuin kihtiä, sairastava vanha ukko olisi juosta kompuroinut karkuun päässeen pojan perässä. Marina ei ollut kuulevinaankaan noita ääniä, ja Rico ymmärsi vain silmäyksestä, ettei saanut lakata soutamasta eikä hiljentää vauhtia. Pian »Nuolesta» ei näkynyt kuin pieni, valkea pilkku ja liehuva lippu veden sinen ja vuoria kiertelevien aamu-usvain välissä.
Edith oli liikutettu. Tuo valomeri, jonka keskellä pursi ui, nuo miljoonat jalokivet, joita aurinko sirotteli tuulen poimuttamalle vedenpinnalle, läheisten vuorten kuulakka vihreys ja kaukaisen taustan lämpimät värivivahdukset eivät muistuttaneet hänelle enää ollenkaan Saksaa niinkuin kedot don Innocenzon pappilan edustalla. Hän ei kyennyt puhumaan, hän huokasi.
— Mitä sielussanne liikkuu? kysyi Marina pitkän vaitiolon jälkeen.
— En tiedä; haluaisin itkeä, vastasi Edith.
— Ja minä elää ja olla onnellinen.
Edith vaikeni hämmästyen äkillistä tulta, joka leimahti Marinan kasvoilla ja kohotti hänen rintaansa.
— Kunnioitan teitä suuresti, sanoi Marina yhtäkkiä.
Edith katsoi häneen ihmeissään.
— Tiedän vallan hyvin olevani teille vastenmielinen, jatkoi toinen, mutta se ei haittaa.