— Te ette ole minulle vastenmielinen, vastasi Edith lujalla ja vakavalla äänellä.
Marina nykäisi olkapäitään.
— Souda! huusi hän Ricolle, viskaten peräsimen nuorat käsistään ja kääntyen Edithiin päin puhuakseen hänelle. Mutta Edith ehti ennen häntä.
— Tiedän, sanoi hän, — ettette ole ollut ystävällinen minun isääni kohtaan ja sen vuoksi en voi olla sydämellinen teille. Tahtoisin sanoa tämän saksaksi, sillä italiaksi en tiedä, sanonko sen hyvin. Te joka tapauksessa ymmärrätte tunteeni. Mitään vastenmielisyyttä en tunne.
— Te asetutte Milanoon? kysyi Marina.
— Kyllä.
— Kirjoittakaa minulle Milanosta.
Edith mietti hetken ja vastasi:
— En voi kirjoittaa teille ystävänä.
— Olette suora, neiti Edith, mutta ette kuitenkaan enemmän kuin minä. En sanonutkaan tuntevani ystävyyttä teitä kohtaan, vaan suurta kunnioitusta. Ystävyyttä naisten kesken ei ole olemassakaan. En pyydä tunteellisia, vaihtelevia ja valheellisia kirjeitä. Mitä luulette minun niillä tekevän? Pyydän vain muutamia tiedonantoja. Siihen ei ystävyyttä tarvita.