— Miltä minun serkkuni teistä näyttää? kysyi Marina välittämättä hänen vastauksestaan aivankuin se ei olisi voinut kuulua häneen asti.
— En tunne häntä.
— Mutta ettekö ole nähnyt häntä, ettekö ole kuullut hänen puhuvan?
— Oh! Kyllä.
— Souda, sanoi Marina Ricolle lyöden lujasti jalkaansa purren pohjaan. Tämä, kuullessaan puhuttavan Neposta, kurotti heti pientä, uteliasta päätään tuskin liikuttaen airojaan. Marinan komennon saatuaan hän naurahti punastuen, kävi sitten vakavaksi ja veti pari kertaa lujasti, niin että vesi kuohui molemmin puolin purtta. Koska neidit vaikenivat, sanoi hän silloin tällöin jonkin sanan mainiten seutujen ja vuorten nimiä. Marina oli taas tarttunut peräsimen nuoriin eikä pannut mitään huomiota häneen. Edith teki pojalle jonkin kysymyksen, ja silloin tämän puhesuoni tulvahti. Vuorilta kuului joskus jahtikoirien ynisemistä ja Rico selitti Edithille, etteivät ne olleet koiria, vaan henkiä, villin jahdin henkiä. Kuka vain sattuisi näkemään ne, hänen täytyisi kuolla muutaman päivän päästä. Edithiä huvitti kuulla tuo saksalainen kansantaru täälläkin. Hän kyseli oliko noille vuorille teitä, ja poika vastasi siellä olevan paljonkin polkuja, joista yksi oli erittäin hyvä, jota voisi käyttää, jos tahtoi palata Orridosta jalan palatsiin.
Sillävälin pursi kulki Val Malombran ohitse ja sivuutti korkean, metsien kruunaaman vuoriniemekkeen. Järvi oli ulkonevien kallioiden välissä tavattoman syvää. Rico väitti, että vesi ulottui mittaamattomien kuilujen pohjaan, sillä tuolla ylhäällä kallioilla oli pimeä rotko, jota sanottiin Syvän veden kaivoksi, ja jos siitä heitti kiven alas, niin kuuli veden loiskahtavan. Ja hän alkoi selitellä, kuinka tarpeellista olisi tutkia noita salaisia kuiluja. Marina hermostui ja käski hänen vaieta.
Pian sen jälkeen liukui »Nuoli» varjoon laskien kahden harmahtavan pajupensaikon väliin valkealle hiekalle pienen puron suuhun, joka kulkien lätäköstä lätäkköön heitti lopuksi hiljaisen, värisevän vesisäteensä järveen. Pajujen takana vaikenivat synkät, kolkot niityt piiloutuen vasemmalle joen suuntaan luikertelevan laakson sinerviin varjoihin. Ylhäällä auringonpaisteessa paloi vuoren rinne, kuumana; tuo tumma kohta oli kuin itse syksy.
Kun venekin oli kiertänyt niemekkeen kalliot, kuultiin kreivittären huutavan: — Kuinka kylmä! kuinka kamalaa! ja nähtiin liikettä ja hyörinää, kun päällystakkeja vedettiin ylle; kreivi Nepo sitoi kaulaansa valkean liinan.
Ricon tuli ohjata seurue Orridoon, mutta ennen lähtöä nousi kysymys kreivitär Foscasta. Hänen Ylhäisyytensä oli luullut Orridon olevan tässä, ja kun syntyi hirveä vastaväitteiden meteli, ihmetteli hän toisten hämmästystä: paikka oli hänestä kyllin ruma ollakseen nimeltään Orrido. Ja nyt, mitä häneltä onnettomalta vaadittiin? Että tallustelisi pari kolme tuntia noilla kamalilla kivillä? Tai jäisi odottelemaan toisia tuossa jäätelömuotissa? Nepo oli kuohuksissaan ja sanoi, että hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä kotona. Steinegge ja Vezza vastustivat innokkaasti, vaikka vain kohteliaisuudesta. Molemmat vakuuttivat, etteivät ikinä jättäisi kreivitärtä yksin. Sekä Finotti että insinööri olivat vaiti, ja päätökseksi tuli, että Hänen Ylhäisyytensä menisi Steineggen saattamana läheiseen osteriaan, jonka nähtiin loistavan auringon paisteessa noin kilometrin päässä, siinä kohden, missä maantie laskeutuu järveen. Rico vakuutti, että sinne voi laskeutua toista polkua pitkin suoraan Orridosta. Veneen irtautuessa rannasta kysäisi komendööri Finotti jotakin Ricolta ja kääntyi sitten muiden puoleen huutaen:
— Rohkeutta, kreivitär! Orrido on tässä aivan lähellä.