— Tuoko se on? kysyi kreivitär toisilta osoittaen sormellaan komendööriä.
Seurue lähti liikkeelle puron uomaa pitkin seuraten Ricoa, joka hyppeli kiveltä kivelle kuin sammakko. Ensimmäisinä pysyttelivät hänen perässään Edith ja Marina, sitten tuli Ferrieri, kova kävelijä ja tottunut vuorilla-kiipeilijä. Hänen takanaan ravasi Nepo aivan vääränä ja tuskasta hikoillen kävellessään kiireesti noilla terävillä kivillä. Hän pohti, kuinka hellyttää Marinaa peräjoukossa kulkevien komendöörien suhteen, jotka olivat todella säälittäviä.
— Rakas serkkuni, sanoi Marina kääntyen ja pysähtyen. — Pyydän teitä edustamaan täällä enoani ja pitämään seuraa hänen vierailleen.
Nepo ja Ferrieri, ymmärrettyään vihjauksen, hiljensivät kulkuaan yhtyen noloina lähestyviin komendööreihin. Finotti tuli kiehuvan kuumana läähättäen, toinen taas harmissaan ja alla päin. Kun he näkivät naisten etenevän noista toisistakin, niin he menettivät kokonaan toivonsa saada heidät kiinni ja pysähtyivät hiukan henkäisemään puhkuen raivoa Marinaa kohtaan ja kiroten sitä, joka ensiksi oli keksinyt tuon mainion ajatuksen tulla tähän onnettomaan jalkojen verilöylyyn. Sillävälin Rico palasi Marinan lähettämänä katsomaan, etteivät he eksyisi tieltä. Marina ei itsekään sitä tuntenut, mutta oli antanut pojan neuvoa itseään ja kulki nyt nopeasti ja äänettömänä eteenpäin.
Edith pysytteli hänen perässään äänettömänä ja hermostuneena hänkin, mutta toisista syistä. Hänen ympärillään ja vielä enemmän hänen sisällään soi yksi ainoa sana: Italia! Italia! Siitä lähtien kun hän oli tullut palatsiin, joutuessaan joskus yksin tai jos hetkeksi ajatus isästä ja tulevaisuudesta jätti hänet, leimusi hänen sisällään tuo sana: Italia! Silloin hänen täytyi ojentaa kätensä koskettaakseen jotakin todellista, kiinteää esinettä. Katsellessaan taivaanrantaa tai jonkin kaukaisen tien valkeana häämöttävää juovaa, tunsi hän sydämensä sykkivän kiivaammin ja vajosi epämääräisen kaipuun valtaan. Nyt hän tunsi tarvetta pysähtyä yhtä mittaa, sitä mukaa kuin tie nousi, katsellakseen, kuinka vuoret hitaasti ja majesteetillisesti vyöryivät hänen eteensä, ja ihaillakseen auringon täyttämää vehreyttä, joka kiipesi aina taivaan kirkkaaseen sineen asti, ja alhaalla takanaan järveä, joka laajeni länteen päin.
— Ah! huudahti Marina solahtaen auringon paisteeseen, — olemme perillä!
Hän hyppi ilosta sukeltaen lämpimään valomereen kulkiessaan parhaillaan kahden maissipellon välissä.
Perhosia kohosi sankkana pilvenä maissin valkeista kukista, leijaili hetken niiden yläpuolella ja laskeutui taas alas.
— Se on kuin lunta, sanoi Marina kääntyen silloin ensi kertaa Edithiin päin.
Mutta Edith oli jäänyt vähän matkaa hänestä jälkeen.