— Tulevatko he? huusi Marina.
— Kuulen serkkunne äänen, vastasi Edith.
Marina irvisti.
— Tulkaa kanssani, sanoi hän.
Polku kosketti hiukan ylempänä vuoren reunustalla seisovia tallirakennuksia, joita Orridoon vievä tie kiersi. Nuo kömpelöt, karkeatekoiset tallit seisoivat keskellä suurta, haisevaa likaläjää, muutaman korkean, auringon säteiden lävistämän pähkinäpuun valoisassa varjossa. Ei kuulunut eikä näkynyt elävää sielua; kaikki oli hiljaa. Jokin unohtunut kori tallin suljettujen ovien edessä jokin kaivon reunalta riippuva nuoranpätkä, syvä laakso alhaalla ja kaukaisten, näkymättömien putousten kohina lisäsivät vain melkein painostavaa äänettömyyttä. Ricon neuvoma polku kulki tallien välitse; Marina lähti kulkemaan toista, joka vei suoraan ylös erästä kappelia kohti. Hän viittasi Edithiä istumaan ja sanoi hiljaa: — Odottakaamme kunnes he kulkevat ohi.
Tuohon kappeliin oli maalattu hyvin ruma Vapahtajan kuva orjantappuraseppele päässä, jonka alla oli kirjoitus:
»Quantunque, o passegger, ti sembri un mostro,
lo sono Gesu Cristo, Signor Nostro.»
[Vaikkakin, ohikulkija, näytän sinusta hirveältä,
olen Jeesus Kristus, meidän Herramme.]
Ruoho kimalteli vielä kastehelmissä ja raitis, virkistävä tuulenhenki humisutteli hiljaa pähkinäpuun lehviä.
Edith katseli tuota pyhää kuvaa, yksinkertaisen kansan kunnianosoitusta surujen kuninkaalle, ja hänen sydämensä täyttyi äärettömällä, haikealla hellyydellä. Hänen mieleensä tuli tuhansia ajatuksia tuon maalari- ja runoilijaparan uskosta, yksinkertaisista vaimoista, jotka pelloille mennessään ja sieltä väsyneinä palatessaan nostivat silmänsä noihin töherryksiin suuremmalla hurskaudella kuin mitä hän tunsi katsellessaan Luinon maalaamaa Mariaa. Hän olisi halunnut syventyä noihin ajatuksiin, mutta ei voinut; hän tunsi kylmän ja kovan kahleen sitovan itseään ja ymmärsi epämääräisesti kärsivänsä toisen, oman itsensä kanssa epäsoinnussa olevan ihmishengen läheisyydestä, hengen, jossa toiset intohimot kuohuivat ja joka oli suljettu ja ylpeä. Hänen ja auringon välillä seisoi Marina suorana, yhteenpuristetuin huulin, alas tuijottaen ja piirrellen maahan päivänvarjonsa kärjellä; hänen varjonsa lankesi raskaana Edithin ylitse tunkeutuen tämän vereen.