Edithistä tuntui mahdottomalta, että täällä ylhäällä luonnon juhlallisen viattomuuden keskellä voisi pitää tuollaista puhetta. Hän ajatteli kauaksi haudattua äiti-vainajaansa; jos tämä näkisi tyttönsä tällaisessa seurassa ja kuulisi tuollaisia puheita! Mutta Edithille ei siinä ollut vaaraa. Hän ei ollut tietämätön pahasta, mutta hän eli rauhallisena ja varmana omassa sisäisessä puhtaudessaan. Hän antoi Marinan jatkaa.
— Tämä ystävättäreni oli rakastunut toiseen. Loukkaako se teitä?
Edith ei vastannut.
— Olkaa nyt! Älkäämme kuvitelko, että isä-ukko tai herra eno tai joku muu housuniekka olisi täällä. Kuinka vanha olette?
— Kahdenkymmenen.
— No, niinpä siis! Varmastikin tiedätte, mitä maailmassa tapahtuu. Olkaa vaiti, antakaa minun puhua. Minä en usko eräisiin viattomuuksiin. Siis, ystävättärelläni oli rakastaja, ja hän tahtoi — yhdentekevää minkä vuoksi — saavuttaa tämän kulkien kenkänsä terävällä korolla halveksittavan miehen ja inhoittavan suvun ylitse. Mitä pahaa siinä on? Ihmiset kieltävät yhtä ja toista. Hyvä! Mutta millä oikeudella? Niitä, jotka Jumala yhdistää, ei kukaan erota. Eikö se ole niin? Suunnilleen. Hyvä, tämä on kaunista, tämä on suurenmoista! Papit selityksineen ovat tyhmiä. Kysyn, onko se Jumala, joka vetää messukasukan ja kauhtanan ylleen, paukuttaa pari sanaa yhdistääkseen umpimähkään kaksi ruumista ja sielua? Jumala yhdistää heidät jo ennenkuin he rakastavatkaan toisiaan, ennenkuin he näkevät toisensa, ennenkuin he syntyvät, ja vie heidät kaiken lävitse toistensa luokse. Ne taas, jotka ihminen tai paremminkin perhe yhdistää tai pappi, joka ei tiedä mitä tekee, ne Jumala erottaa. Mistä puhuin? Tämä ystävättäreni meni vihaten ja halveksien naimisiin: niin hän kulki!
Hän pullisti kuohuvaa rintaansa ja polki jalallaan maata niin tarmokkaasti, että Edithistä tuntui kuin olisi kipinöiden täytynyt sinkoilla siitä.
Kuului kimeä ääni kaukaa:
— Donna Marina!
Se oli Ricon ääni. Hän ilmaantui pian itsekin juoksujalkaa, ja nähtyään emäntänsä hän lakkasi juoksemasta ja huusi: