Nepo ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei voinut pyytää selityksiäkään, sillä Marina oli tarttunut Edithin käsivarteen, ja Nepo pysyi vain vaivoin heidän perässään.
Komendöörit ja Ferrieri olivat istumassa C:n osterian oven edessä seinää vastaan asetetulla puupenkillä, puhellen erään kaljupään vanhuksen kanssa. Tämän iho oli tiilikiven värinen ja hän istua kyykötti osterian kynnyksellä paitahihasillaan, pitkä seiväs paljaiden jalkojensa välissä: se oli veneen kuljettaja, Orridon arvoinen Kaaron.
Orrido on vain muutaman sadan askeleen päässä kylästä. C:n joki pulppuaa lähteistään muutama kilometri ylempänä, kokoaa vetensä sinne äärettömiin luoliin kahden vastakkain seisovan vuoren välissä, juoksee sitten lyhyen matkaa aukealla tasangolla, tulvii kylän alitse purosta puroon, putouksesta putoukseen läpi koko laakson kuollakseen kurjasti siihen kohtaan järveä, johon palatsin huviseurue oli laskenut. Kylästä tultaessa löytää heti pienen puusillan, joka heittää varjonsa vihreän veden hajanaisille kuohuille ja hohtavan valkeille piikiville. Ei mennä sillan ylitse, vaan jatketaan sen sijaan pitkin joen vasemmanpuolista viertä. Siellä lempeät vedet vierivät ilakoiden iloisten, koskemattomien metsien halki väristen vielä ohimenneen kauhun muistoissa. Kaihoista ei näy muuta kuin vinot juovat maan pinnalla tumman sammalen, ruohotukkojen ja mahtavien cyklamien peittäminä. Katsoessa rannan hiekalta ylöspäin näkee joen reunojen piirtyvän taivasta vastaan kuin kaksi mahdottoman suurta tuuhealehväistä vuoren huippua, kuin kaksi korkeaa, elävää patoa, ja sen tammet, pyökit, saarnit ja pihlajat seisovat toinen toisensa takana auringon loistossa taivutellen runkojaan nähdäkseen paremmin aaltojen iloisen ohikulun ja heilutellen levitettyjä oksiaan kuin mieltymystään osoittaakseen. Pian saavutaan joen mutkaan. Siellä ei enää ole auringon paistetta, ei vehreyttä eikä ilakoivia vesiä: äärettömät kallioiden kuilut avautuvat eteen, ja kulkijan pysähdyttää niiden sisästä lähtevä kumea ärjyntä ja kylmän kostea ilman henki, joka pimentää luolan muodottoman kidan tuolla perällä. Ärjyntä lähtee luolan sisästä, sillä vesi virtaa leveänä, synkkänä, mutta äänettömänä, kallioiden välitse. Kulunut vene on kytketty renkaalla kallioon. Se kantaa vain kaksi henkeä sekä ohjaajan. Sillä noustaan vasten virtaa, mutta se kiemurteleikse sinne tänne, ja mielellään karkaisi tiehensä ilman Kaaronin sauvaa. Pauhina kasvaa, valo vähenee. Kuljetaan kahden mustan kallioseinän välitse, jotka tällä puolen ovat täynnä suuren suuria kivimuodostuksia, kuin outoja kasveja, tuolla taas onteloita ja syvänteitä kuin ylösalaisin käännettyjä vateja, kaikki yhtäläisesti viirutettuja ja huulimaisesti alhaalta ylös hakattuja. Ylhäällä taivas pienenee pienenemistään, kunnes lopuksi kokonaan häviää näkyvistä.
Vene syöksähtää pimeään, ärjyvään rotkoon, riuhtoo ja riehuu siellä kallioiden kaikuvain holvien alla kuin kauhusta mielettömänä kohoten kiemurrellen ylös nopeasti rientävän virran voimasta. Ohuen ohuesta halkeamasta, joka leikkaa vuorien metsäistä viittaa, tunkee vihertävä, aavemainen sarastus tuohon pimeyteen; se täplittää kallion uloimmat kielekkeet, väheten sitten kiveltä kivelle ja kuolee, ennenkuin ehtii koskettaa synkän vihreää vettä; se on kuin valon säde pilven harson takana aamun valjetessa.
Tästä käytävästä kuljetaan valtaistuinsaliin. Se on pyöreä paholaisen temppeli, keskellä valtava kivimöhkäle, joka näyttää suorastaan alttarin epämuodostumalta mustaa messua varten; sen molemmin puolin kuohuu vesi kahtena mahdottoman suurena virtana kiertäen sen sivuja ja rynnäten sen eteen leveäksi, kiehuvaksi vesihaudaksi, joka synnyttää hirveän melun kuin kaksi junaa, jotka kiitävät loppumattomasti tunnelissa. Juuri tuosta kivimöhkäleestä luola on saanut nimensä: valtaistuinsali. Tulee ajatelleeksi jotakin varjojen kuningasta istumassa mietteisiinsä vaipuneena valtaistuimella, tuijottaen vesien syvyyksiin, joista kohoaa kärsivien henkien valituksia ja uhkauksia. Valtaistuimen takaa pilkottaa eräästä halkeamasta kirkas päivänsäde.
Kaaron irroitti veneensä renkaasta ja jykevästi sysäten työnsi sen hiekalta veteen. Sillävälin hyppeli Rico virran ulkonevilla kivillä kuin västäräkki, ja kahdeksan tai kymmenen pojanmollikkaa oli lähestynyt seuruetta katsellen uteliaina kuin pienet linnut isoa pöllöä. Vezza, joka ymmärsi vähän luonnon kauneutta, ja Finotti, joka ei sitä ymmärtänyt vähääkään, ihailivat kovaäänisesti paikan kaameaa kauneutta. Ferrieri ei välittänyt yhtyä heidän ihastukseensa, vaan jutteli rauhallisesti Edithin kanssa. Hän sanoi aina tunteneensa itsensä jäätäkin kylmemmäksi tällaisten maisemien edessä jo siitä lähtien, kun hän aikaisemmassa nuoruudessaan oli musertanut ja murhannut runoilijan rinnassaan, joka oli hyvin hankala asukas siellä, mutta että hän oli alkanut nyt ensi kertaa epäillä oliko se todellakin kuollut, sillä hänestä tuntui väliin, että se liikahteli ja häneen kohosi omituista lämpöä…
— Eteenpäin, hyvät herrat ja naiset! sanoi Marina.
Kaaron oli lopettanut valmistelunsa veneessä ja viittasi nyt naisia astumaan siihen.
— Serkkuni ja minä, sanoi Marina, — menemme viimeisiksi.
— Silloin me kaksi menemme ensimmäisiksi? Eikö niin, neiti Edith?