Näin sanoen Ferrieri kiersi kauniin seuralaisensa olkapäille vaaleansinisen huivin, jota tämä kantoi käsivarrellaan. Edith tuskin huomasi sitä, vajonneena kun oli edessään aukenevien kallioiden ihailuun. Molemmat astuivat veneeseen ja se alkoi loitota. Oli kaunista nähdä, kun vene, vaaleansininen hartiahuivi ja venemies suorana keulassa liukuivat noista helvetin porteista sisälle. Pian he hävisivät kokonaan näkyvistä: ensin Kaaron, sitten vaaleansininen huivi ja lopuksi ruskea, pieni vene.
Noin kymmenen minuutin perästä ilmaantuivat he uudelleen: rautapäinen seiväs, Kaaron ja sininen huivi.
— No, millaista oli? Millaista oli? huusivat Vezza ja Finotti.
Ei kumpikaan vastannut. Maahan noustessaan he sanoivat vain jonkin kylmähkön ihailun sanan. Edith oli surullinen ja totinen, insinööri punainen aina päälakea myöten. Veneenkuljettaja odotteli välinpitämättömänä uutta paria.
Edith jäi Marinan vierelle ja Ferrieri kuljeskeli pää alas painuneena tutkiskellen rannan kiviä. Finotti ja Vezza lähtivät vastahakoisesti yhdessä.
Nepo oli rauhaton. Hän ei puhunut, mutta liikkui yhtä mittaa katsellen sinne ja tänne, pudisti päätään pudottaakseen silmästään olemattoman monokkelin ja kasteli pari kolme kertaa jalkansa hyppiessään virran kivillä vilkuillessaan palaisiko vene jo takaisin. Hänen ollessaan kauempana, sanoi Marina hiljaa Edithille, Ferrieriä osoittaen:
— Eh, hänkin gentlemannitapoineen! Ymmärsin sen heti, kun nousitte veneestä. Kaikki samanlaisia!
— Mikä häpeä, mikä häpeä! sanoi Edith kuohuen.
— Oliko hän hyvin rohkea?
Edith punastui. — Kuka unohtaa hetkeksikään ja pienimmälläkään teolla kunnioituksen minua kohtaan, hän on hyvin rohkea, sanoi hän.