— Entä Ferrieri? kysyi Vezza.
— Hän meni jo edellä alas, vastasi Marina.
Mutta koska hän oli jo hyvän matkaa rannasta, sekoittuivat hänen sanansa virran kumeaan pauhinaan, niin että niitä tuskin voi erottaa.
Hän kääriytyi hartiahuiviinsa ja kallisti päänsä alas varjellakseen kasvojaan kylmältä tuulelta, joka tipahutteli mukanaan hienonhienoja vesipisaroita kallioiden onkaloista.
Vene sukelsi pimeään käytävään valtaistuinsalin edessä. Vanhan miehen suora vartalo korkealla keulassa mustankiiltävien kallioiden välissä tummui tummumistaan, seipään iskut sekottuivat putousten korviasärkevään pauhinaan. Tuskin näki enää mitään. Nepo kallistin Marinan puoleen ja otti hänen kätensä.
— Ah, sanoi tämä kuin loukkaantuneena, mutta ei vetänyt kättään pois. Nepo puristi sitä onnellisena omiinsa tietämättä mitä sanoa; hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo ollut sanottu, ja hän puristi kerta toisensa perästä tuota kylmää, elotonta kättä kuin pusertaakseen siitä esiin ajatuksen, lauseen, sanan. Hänen mieleensä välähti jotakin. Pitäen vasemmalla kädellään Marinan kädestä kiersi hän oikean tämän vyötäisten ympäri. Marina vetäytyi pois ja heittäytyi eteenpäin.
— Hiljaa, piru vie, ärjäisi veneen ohjaaja.
Ei kuullut, ei nähnyt enää mitään. Yhtämittainen pauhina tunkeutui tuskallisena puserruksena otsaan ja rintaan.
Nepo hellitti otettaan. Hän ei käsittänyt Marinan torjuvaa liikettä. Hän alkoi puhua. Oli kuin hän olisi puhunut pää virran sisässä, mutta hän puhui huumautuneena kaikesta huolimatta. Ja hän tunsi Marinan vartalon riuhtovan itseään. Se sai hänet värähtämään nautinnosta, ja hän levitti ahnaasti sormensa, kuin likainen elukka käpälänsä, elukka, joka pimeydestä saa rohkeutta, levitti sormensa himoiten sulkea koko tuon hekumallisen olennon niiden sisälle, lävistää vaatteet ja siten päästä koskettamaan elävää, pehmeää lihaa. Marina oli heittäytynyt taaksepäin sokean raivoisana tahtoen ruhjoa palasiksi tuon käsivarren, joka ärsytti häntä kuin ruoska, ja hän kääntyi Nepoon päin haukkuakseen tätä, vaikka toinen ei voinut kuulla eikä nähdä mitään. Vesi, tuuli ja kalliotkin huusivat sata kertaa kovemmin. Ne musersivat vihallaan ja äärettömällä tuskallaan pienet, kurjat ihmistunteet, musersivat ja heittivät sanat sekasortoisina pois kuin tomuhiutaleet. Raaka, väkivaltainen luonto tahtoi yksin puhua. Nepo tunsi Marinan lämpimän rinnan puristuvan kokoon ja laajenevan huohottaen hänen kätensä alla, hän luuli erottavansa sanoja tuossa pauhinassa, kuin heikon ihmisäänen, ja kuvitteli kuulevansa lemmen sanoja, ojensi huulensa etsien hänen huuliaan, hengittäen pimeyttä ja tuoksuvaa, pyörryttävää lämpöä.
Silloin voimakas seipään isku kuljetti veneen pimeän käytävän viimeisestä käännöksestä hämärtävään, vihertävään valoon, joka näytti kohoavan läpikuultavasta vedestä. Nepo ei ehtinyt nähdä Marinan kasvoja. Veneenohjaaja oli kääntynyt häneen päin. Nepo laski kiireesti Marinan vapaaksi ja oli katselevinaan ylös. Vanha venemies oli laskenut veneen kalliota vastaan iskien sauvansa rautakärjen vastapäiseen kallioon ja teki suurenmoisia liikkeitä kädellään näyttääkseen vuorten onkalolta ja muodottomia kyttyröitä.