— Erittäin kaunista! huusi Nepo.
Kaaron vei käden korvalleen tehden etusormellaan kieltävän merkin, heilutti sitten ojennettua käsivarttaan ja nyökkäsi päätään kuin luvaten jotakin vieläkin kauniimpaa ja alkoi meloa eteenpäin sauvoineen.
Marina kalpeana, yhteenpuristetuin huulin, valkeaan hartiahuiviin kääriytyneenä oli kuin syntinen sielu, joka on paennut helvetin virtojen varjoihin puoleksi vihoissaan, puoleksi hämmästyksissään.
Valtaistuinsali aukeni heidän eteensä kuin kullanhohtoinen, vihertävä näky, suurine, muodottomine kupoleineen, keskellä musta kallionmöhkäle, kuohuvat virrat sen ympärillä ja kiehuva vesihauta pärskyen pitkin ryhmyisiä vuorenseinämiä; vene luikahti oikealle erääseen tyynten vesien altaaseen ja pysähtyi. Kuin jättiläismäinen verho putosi kiviseinä ylhäältä alas muodostaen portaat ja suojellen osaksi allasta vesien pauhinalta. Täällä voi vielä kovaan puhuen ymmärtää toisiaan. Veneenohjaaja kysyi Marinalta, miellyttikö Orrido tätä ja lisäsi hyväntahtoisen säälivästi hymyillen, että se ylimalkaan miellytti herrasväkeä. Hän puolestaan ei löytänyt siinä muuta hyvää kuin forellit ja sanoi niitä näkyvän usein juuri tässä paikassa ja käski heitä katsomaan veteen, jos jokin puikahtelisi sen pohjassa.
Nepo sattui kääntyessään hipaisemaan Marinan poskea.
— Älkää koskeko minuun, sanoi tämä tylysti, häneen katsomatta.
Nepo arveli näiden sanojen johtuneen julkeasta päivänvalosta eikä välittänyt niistä sen enempää kuin että tiuskaisi veneenkuljettajalle:
— Mitä forellisi meihin kuuluvat, senkin hölmö? Lähtekäämme!
Hänen käytöstapansa alempia kohtaan oli huonostikasvatetun aatelisnulikan hävyttömyyttä, ja Nepo oli jo saanut läksytyksensä Torinossa eräältä kahvilan tarjoilijalta ja olisi nyt voinut saada vieläkin pahemman Kaaronilta, jos tämä olisi kuullut muutakin kuin viimeisen sanan. Työnnettyään siis veneen takaisin virtaan soutaja meloi sen isoon luolaan aivan valtaistuimen vierelle, jossa vesi oli tyynempää, ja alkoi taas mykkiä opastuksiaan tehden osoittaa ympärilleen. Kädenliikkeillään hän antoi ymmärtää, että voi nousta tuon kallionmöhkäleen päälle sekä mennä ulos eräästä vuoren halkeamasta. Marina lennätti huivinsa taaksepäin, hyppäsi seisomaan veneen penkille, torjui hämmästyneen venemiehen avun ja astuen kallionkielekkeelle ponnahti parilla otteella ylös sen laelle. Sieltä hän viittasi käskevästi Nepoa seuraamaan itseään. Nepo seisoi suorana veneessä, tunnusteli epäillen kiveä ja katsoi kulmainsa alta Kaaroniin. Tämä tuli ja nosti hänet ylös kalliota vastaan, jakun Nepo raappien käsineen ja jalkoineen oli päässyt siihen kiinni, sysäsi venemies hänet kämmenillään ylös.
Kallion halkeamasta ryntäsi vesi hurjasti sisään päivän valaisemana ja murtui valtaistuimen takasivua vastaan kahdeksi kuohuvaksi suihkuksi. Tästä pääsi ulos pitkää ja kapeaa lautaa pitkin, joka oli heitetty vedestä ulkoneville kiville. Forellinkalastajat käyttivät tuota tietä.